Uusi aamu on aina uusi mahdollisuus. Niin sitä voisi luulla tai kuvitella. Viimeisimmät viikot ovat olleet itselleni melko ahdistavia ja hankalia. Ei mitenkään sillä, että olisi tapahtunut jotain erityistä. Aamulla on hankala saada vaatteita päälle ja ruokailut ovat olleet lähinnä mielitekojen tyydyttämistä, ei niinkään itseään ravitsevia hetkiä. Suihkussa saan käytyä ehkä kerran viikossa, juuri ennen lääkärin tapaamista tai itse havahdun siihen, että olisi parempi peseytyä. Mutta aina sitä odottaa, että uusi päivä toisi tullessaan sen paremman olon ja tämä ahdistus loppuisi kuin seinään. Sitä hetkeä ei ole vielä tullut.

Tämä kaikki on osa tätä sairautta – masennusta. Toisinaan lääkemuutokset aiheuttavat takapakkia ja toisinaan oma velvollisuudentunto on toisinaan syyllisenä voinnin seilailuun. Mielialat heittelevät päivittäin monta kertaa ja useina päivinä ei tunne tyhjyyden lisäksi muuta kuin sitä tyhjyyttä. Päivät kuluvat, mutta vointi ei ota parantuakseen siitä huolimatta, että yrittää tehdä sen eteen paljon töitä. Itsetuhoisuutta ei ole onneksi ilmennyt, vaikka olo on tyhjä ja merkityksetön monta kertaa päivässä.

Mutta yritän pysyä positiivisena ja tavoitella parantumista. Joka päivä ja oikeastaan joka hetki. Nämä notkahdukset kuuluvat tähän parantumisen polkuun ja noh, tätä polkua tallaillaan vielä pitkään.

Voimia ja jaksamista kaikille kohtalotovereille!