Maaliskuun merkintä

Päiväkirjamerkintäni viime viikolta – rehellisesti ja sensuroimattomana.

”Herätyskello soi ensin yhdeksän jälkeen, sitten puoli kymmeneltä. En jaksa nousta, mutta on pakko. Pakko, kun kello lähenee puolta yhtätoista. Miksen eilen saanut unen päästä kiinni? Kenen idea oli katsoa Facebookista tipu-liveä ja jännittää, saako tipu ponnistettua itsensä kuoren sisältä ulos? Vähän sama, kun olis katsonut norppa-liveä ja jännittänyt, pääseekö se norppa kalliolle vai ei. Nappaako masennus nyt otteensa taas yöunistakin? Minkä takia tänään piti herätä?

Yritän olla positiivinen, mä niin yritän. Avopuolisoni on keittänyt aamukahvia ja kahvikupin täytettyäni laitan vaistomaisesti aamutakin päälle ja olen suuntaamassa parvekkeelle aamutupakalle. Ai niin, enhän mä tupakoi enää. Vittu, kenen idea oli lopettaa röökinpoltto tähän? Miksi just nyt? Aivan, kun ei tarpeeks olis jo kaikkea. Nyt varmaan koko kansakunta ajattelee, että ”Se on raskaana, kun ei polta.” Ja en muuten ole. En vaan jaksanu eilen lähteä kauppaan, ku kirjotin mieluummin tietokoneella tekstiä. Miks pitää avata suunsa ja höpöttää pehmeitä ennen ku ajattelee, mitä siitä vois seurata?

Vitkuttelen viimeiseen asti koiran lenkittämistä. Soitan kyllä siskolle ja äidille kertoakseni oudot uneni, mutta en saa lähdettyä koiran kanssa ulos ennen kuin on pakko. Muistan ottaa aamulääkkeet (pisteet siitä, monena aamuna ne unohtuu!) ennen lähtöä. Ryhmäterapiaan meen autolla, mutta mulla ei saa olla aikaa pysähtyä kauppaan. Ja vitkustelustani seurasi se, etten ehtinyt mennä bussilla terapiaan – tosin ei bussilippu olis voimassa niin kauaa, että ehtisin samalla lipulla kotiin. No, nikotiinipastilli suuhun ja koiran kanssa ulos! Pääsen lähtemään varttia ennen ryhmän alkamista ja ehdin ajoissa paikalle. Nippanappa. Ensimmäisen puol tuntia terapiasta mietin vaan tupakkaa ja sitä, miten kaikki näyttää käveleviltä röökeiltä. Ahdistaa ja painan kynsillä sormenpäitä. Pikku hiljaa rentoudun ja hengittelemällä pääsen jonkunlaiseen sisäiseen rauhaan – hetkellisesti. Mä oon niin raunioina, ettei o tosi!

Ryhmästä kotiin suorinta reittiä – ei kuntosaleja tai kauppoja. Taas löyty uusia keinoja hallita ahdistusta ja oloa. Eniten innostuin tosta ”työkalupakista”, minkä saan koota itelleni. Ensimmäinen ajatus siitä oli, että ”Jes, pääsen askartelemaan!” Kotona vauhkoon siitä avopuolisolle ja hermot kiristyy koiran haukkuessa jaloissa. ”Kiva kun tulit kotiin, mulla on nälkä, leiki mun kaa.” Pystyn kuvittelemaan koiran sanat päässäni ja tuntuu, että mä räjähdän. Hengitä sisään – kaks, kol, nel – pidätä hengitystä – kaks, kol, nel, viis – ja hengitä ulos – kol, nel, viis, kuus, seittemä. Soitan äidille ja höpisen tarpeestani miellyttää kaikkia ja istun ilman tupakkaa aurinkoisella parvekkeella. Kaide pelottaa mua ja keskityn juttelemaan vain äidin kanssa. Miksi tunnen näin? Miks vaadin liikaa iteltäni? Mistä oon tän oppinu?

Haen kahvit itselleni ja avopuolisolleni. Laitan uuden Muumilaakson jakson pyörimään, mutta en pysty keskittymään siihen sillai intensiivisesti vaikka haluaisin. Kuuntelen jakson loppuun ja yritän jatkaa muita tv-sarjoja. Ei riitä keskittyminen. Avaan koneen ja olen taas kyttäämässä, kun joku tipu kuoriutuu. Ahdistaa ja yritän muistaa hengittää. Vituttaa olla tässä ja nyt. Yritän päästä ajatuksesta yli ja rauhoittua – se on vain ohi menevä ajatus. Keskitän kaikki voimavarat tietokoneella pelaamiseen ja blogin mainostamiseen Facebookissa.

Vastoinkäymiset yllättävät ja hengittelen – keräillen ajatuksia ja tsemppaan toista puoliskoani. Sorrun polttamaan tupakan, vaikkei se auta edes omaan olooni. No, en lannistu sortumisesta – tästä voidaan vain jatkaa eteepäin! Juon kupillisen kahvia ja alan etsiä viimeksi ostamiani Muumi-tarroja. Saan siitä pakkomielteen ja yritän kaivaa mieleni sopukoista sitä, minne ne laitoin. Lopulta löydän ne kalenterin välistä – mistä ehdin sitä jo etsiä lukemattomia kertoja. Anyway – ne löytyivät!

Avopuolisoni pelatessa, avaan kalenterin ja alan koristella sitä. Mietin pyykkikoneellisen pesua, mutta se jää ajatuksen tasolle. Kuuntelen Youtubesta videoita ja koristelen huhtikuun kuukausinäkymää merkiten sinne lääkärit ja terapiakäynnit. Alan jännittää huomista hammaslääkäriä ja yritän poistaa ajatuksen minusta palaamalla terapiakäynnillä saamiini työkaluihin. Yritän keskittyä myös kotitehtäviin, mutta en saa itseäni vielä kasaamaan ”hätäensiapupakkausta ahdistukselle.”

Siivoan kalenteritavarat olohuoneesta ja alan tehdä ruokaa. Huomaan, että olen poistanut päivän aikana ahdistusta pysähtymällä – havainnoimalla tosiasioita ja yrittäen keksiä ratkaisuja, joiden avulla selviämme näistä vastoinkäymisistä. Niitä löytämättä keskityn ruuanlaittoon ja yritän poistaa ajatukseni ahdistavista syytöksistä – niitä on päivän aikana mielessä useasti.

Ysiltä nappaan iltalääkkeet ja annan koiralle iltaruuan. Lenkitän koiran vasta hiukan jälkeen kymmenen, ettei vastaan tulis kauheen monta muuta koiraa. En jaksa sitä, että toi haukkuu kaikille pelkoaan – mieluummin jahdataan pupuja ja kävellään rauhassa. Pelaillaan Pokemonia ja saan laskea niin monta kertaa kymmeneen, ettei ole tosi!

Koira kykenee yllättävän fiksusti toimimaan lenkillä ja muistan kehua häntä monta kertaa. Kotona muistan laittaa ylös sen, että olen suorittanut kotitehtävän tältä päivältä. Uni löytää mut nopeesti ennen yhtätoista Frendien pyöriessä taustalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s