Ei tässä osaa muuta todeta kuin ”hei taas!” Viimeiset päivät, ja oikeastaan kokonaiset viikot, ovat olleen yhtä ylä- ja alamäkien vuorottelua. En osaa kuvata, miksi tai mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet, mutta tämä on ollut sellaista selviytymistä päivästä toiseen. On tässä tietysti ollut suuriakin mullistuksia, joita suunnitellaan ja ihmetellään vielä tovi. Ja tietysti ne ovat tehneet elämästä taas hieman enemmän elämisen arvoista, tai sitten eivät. Avaan teille niitä suurimpia mullistuksia (tai havahtumisia), joita viimeiset ajat ovat tuoneet mukanaan. Kaikki eivät ole negatiivisia, mutta vastoinkäymisiä on matkalle osunut enemmän kuin ihmismieli kestää. Niistä selvitään ja yritetään pysyä positiivisina, enkä niitä sen enempää tässä ala mutustelemaan.

Mullistus nro 1: DTK päättyy. Olen siitä samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Ryhmästä on ollut apua tunteiden hallintaani sekä olen saanut paljon työkaluja, joiden avulla kykenen tekemään arjesta hieman helpompaa – eli sietämään ahdistusta. Olen aloittanut teille kirjoitusta kyseisestä aihealueesta, mutta sen työstäminen on raskasta. Yritän saada sen kuitenkin luettavaksi lähitulevaisuudessa, jotta tiedätte mistä on oikeasti kyse.

Mullistus nro 2: En ole vieläkään täysin kunnossa. Se ei liene yllätys kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Jotenkin ajattelin alkuvuonna, että olisin tässä vaiheessa selättänyt pahimman ja menossa kohti helpompaa vointia. Ensi viikolla pohdimme lääkärin kanssa lääkitystä ja vointiani, mutten usko tällä hetkellä siihen, että palaisin työelämään. Arkiset asiat vaativat vielä niin paljon motivointia ja tsemppaamista, etten voisi olla takaisin töissä tekemässä sitä, mistä pidän. En tiedä, onko minusta vielä seuraaviin vuosiin edes ainesta sosiaalialalle. Sairausloma on siis kadottanut minusta työidentiteetin ja saanut ajattelemaan, mikä olisi minulle paras vaihtoehto.

Olen monta kertaa päivässä kiitollinen ja onnellinen, mutta yhtä monta kertaa myös surullinen ja koen riittämättömyyttä pienissäkin asioissa. Masennuksen mukana harteillani istuu syyllisyys, jonka koko on terapian myötä haihtunut pienemmäksi, mutta se on olemassa. Melkein hävettää myöntää, että joka päivä tunnen olevani riittämätön avopuoliso, ystävä, sisko ja läheinen. Tunnen suurta surua ja häpeää siitä, että tarvitsen tukea.
Teen töitä päivittäin sen eteen, etten tuntisi näin, mutta pienet riittämättömyyden, syyllisyyden ja häpeän matkalaiset ovat kuiskimassa korvaani, kuinka en riitä. Olen pahoillani jokaisesta ilkeästä sanasta ja vastaamattomasta viestistä. Kiitos teille, jotka olette olleet kaikesta huolimatta tukena ja apuna tällä matkalla. Yritän muistaa, että riitän. Yritän muistaa kertoa teille ihanille, että tekin riitätte. 💖
Asetan itselleni odotuksia toipumisestani, kuvitteellisia meriittejä siitä, mitä minun pitäisi olla sekä mielikuvia siitä, mitä muut ajattelevat. Yritän opetella elämään itselleni ja olemaan terveellisesti itsekkäämpi. Tahtoisin tehdä enemmän ja näyttää, että välitän. Toivottavasti tiedätte sen, vaikken sitä aina jaksa osoittaa. Elämän pituinen matka ja sen pienet oivallukset – niitä kohti yritän kulkea.

Facebook-päivitykseni 13.05.2019

Mullistus nro 3: Vastasin myöntävästi minulle esitettyyn kysymykseen. ❤ Seuraava kuva avaa tilannetta vähän enemmän, mutta huumassa mennään ja yritetään luoda juhlaa arjen keskelle (koska arki on meidän taloudessa ollut melkoisen musta ja toivoton viime aikojen vastoinkäymisten keskellä. Mikään ei ole tietenkään vielä selkeää tai suunniteltua, mutta ainakin saan hääriä pienen mustan kirjani kimpussa kirjoitellen ideoita ja suunnitellen unelmien täyttymystä!

Siinä taisivat ne mainitsemisen arvoiset asiat olla listattuna. Nyt palaan pienen mustan kirjani pariin ja luulen, että tämäkin blogi saa oman osansa häähumusta – ainakin pääni on täynnä ideoita ja pohdintoja siitä, millaisen hääpäivän haluan. ❤ Ei muuta kuin peace & love.