Olen miettinyt muutamia päiviä, mistä teille kirjoittaisin. Kertoisinko palanneista univaikeuksista vai kutkuttavasta odottelusta, että mahdollinen terapeutti vastaisi yhteydenottopyyntööni? Ajatellen viimeistä viikkoa, ollutta juhannusta ja tulevaa heinäkuuta, alkaa vähän ahdistaa ajatukset ja monet suunnitelmat. Olen silti päättänyt selvitä ja katsoa, mitä tulevaisuus minulle tuo.

Eilen intouduin hieman laittamaan kotia kuntoon ja tälle päivälle listasin lisää tehtävää. Pääasia on, että hiljalleen tavarat alkaisivat asettua ja koti todella muistuttaisi kotia myös ulkoisesti. On käsittämätöntä, että koti (jossa olemme asuneet yhdessä jo pidemmän aikaa) muistuttaa edelleen juuri muuttokuorman vastaanottanutta asuntoa. Toisaalta on helppoa ajatella myös sitä, ettei valmiissa maailmassa ole kiire. Siten me olemme tätä kotia rakentaneet eikä vieläkään ole kiire.

Tuleviin suunnitelmiin viitaten, heinäkuu tuo mukanaan festarit, keikkoja, sairaanhoitajan tapaamisen ja tietysti ennalta suunnittelemattomia tilanteita. Vaikka kaikkea mahtavaa on tiedossa, on mielessäni yksi kysymys: ”Kestänkö ja jaksanko kaiken?” Ailahtelevainen toipuminen on hankalaa juuri näiltä osin, kun en voi ennustaa huomisen päivän vointia.

Häiden suunnittelu ja niistä unelmointi, parisuhde, ystävät, läheiset sukulaiset ja Aino ovat olleet viime aikoina ne vahvimmat syyt, miksi olen jaksanut. Kummitytön kanssa leikityt leikit ja ystävän kanssa käydyt keskustelut elämästä ja sen moninaisuudesta ovat kannatelleet viime viikkoina. On syy, miksi olla. On ihmisiä, jotka välittävät ja joista välitän. Silti epävakaasti mielessäni pyörii viikottain ajatus: ”Riitänkö mä?”

Jokainen aamu on uusi alku ja jokainen päivä hieman erilainen kuin edelliset. Ennustettavuus on samaa luokkaa kuin lottoaisi. Mitään ei voi tietää varmaksi, mutta voit toivoa, että elämä järjestyy ja vointi kohenee. Ainakin yksi asia poikkeaa lottoamisen ja toipumisen välillä: Teen töitä toipumisen eteen enkä luota pelkkään onneen.