Pitkästä aikaa moikat täältä toipumisen taipaleelta! Olen viime aikoina ollut paljon paremmalla voinnilla, mutta asioiden aloittaminen on osoittautunut vaikeaksi. Aloitekyvyn puute ja se, miksi se puuttuu, on jäänyt mysteeriksi. Olen alkanut pohtia myös sitä, miten saisin itseni aloittamaan asioita tarmokkaammin ja saattamaan ne päätökseen? Tätä mystistä tilannetta yritän yhä uudelleen saada ratkottua.

Menee hyvin, mutta meneekö oikeasti hyvin? Olen pohtinut myös tätä ja tasapainoillut edelleen sen asian kanssa, ovatko huonot päivät masennusta vai oikeasti niitä huonoja päiviä? Harjoittelen edelleen tunteiden säätelyä, niiden käsittelyä ja kohtaamista. Jokainen tunne on kuitenkin merkki siitä, että masennus alkaa olla takana päin. Herkistyminen itselle tärkeistä asioista niin positiivisessa kuin negatiivisessakin tilanteessa on merkki siitä, että alan olla vihdoin minä. Mutta onko masennus oikeasti nyt voitettu? Tapasin lääkäriä huhtikuussa ja sain masennustestistä vaivaiset 2 pistettä. Tuolloin riemuitsin siitä, että nyt se on ohi. Voimana mulla on ollut toivo paremmasta huomisesta sekä terapeutti, jonka kanssa käsitellä vaikeita asioita. Mutta silti tuntuu, että kaikki ei vielä ole täysin hyvin. Jos nyt tekisin tuon testin uudelleen, olisivat pisteet hieman korkeammat. En siis uskalla katsoa itseäni silmiin tämän vaikean ajanjakson ollessa todellinen ja osa minua.

Olen alkuvuonna selvinnyt monesta pettymyksestä, valanut toivoa paremmasta huomisesta ja jaksanut olla ajoittain aktiivinen. Toisinaan se aktiivisuus on ollut kotitöiden hoitamista, kaupassa käyntiä tai puhelu läheiselle. Toisinaan olen aktiivisesti siirtänyt itseni sängystä sohvalle ja toisinaan leikannut nurmikon. On vaikeaa mitata omaa vointiaan, kun alati ripustautuu toivoon parantumisesta. Ehkä se diagnoosi epävakaasta persoonallisuudesta pitääkin ihan paikkansa? Olenhan jo parantunut? Onko tämä matka vielä pitkä?

Sain myönteisen päätöksen terapian jatkamiselle vuodeksi eteenpäin. Saan jatkaa tätä nyt vuoden 2021 puolelle asti ja toipua rauhassa. Tietysti toivon, että alkaisin jo nyt luoda sitä terveen tallustajan elämää, mutta pelkään takapakkeja todella paljon. Olen hivenen eristäytynyt kotiin ja myönnän, etten ole jaksanut pitää yhteyttä kunnolla edes lähimmäisiin. En tiedä, miten saisin itseni jälleen aktivoitua ja laittamaan edes viestiä. Masennuksen tuomat pelot hylkäämisestä ja pettymyksistä ovat edelleen vahvasti läsnä. En tiedä, miten pääsen tästä oikeasti ylös.

On mulle tapahtunut myös sitä kuuluisaa hyvää näiden epävarmuuden tunteiden seassa. Olen osallistunut kahteen pääsykokeeseen uudesta alasta unelmoiden, mennyt naimisiin poikkeuksellisen tilanteen aikana, kuunnellut äänikirjoja, lukenut kirjoja, saanut myönteisen terapiapäätöksen ja uurastanut kalenterini parissa. Tällä hetkellä kaikki hyvä tuntuu kaukaiselta ja nykyhetki epävarmalta. Onko se kaunis päivä vielä tulossa?

On mielen vapautta tuntea kaikkia näitä tunteita ja kohdata niitä. DKT:n kautta opittuja taitoja on edelleen ollut tarve käyttää ja kukistaa tuo sisällä asuva pelko, epävarmuus ja ahdistus. Toisinaan on ollut todella vaikea myöntää edes itselleen, että ahdistus on läsnä. Yleensä se on koostunut pelosta ja surusta, jota en ole saanut purettua mihinkään. Olenkin kirjoittanut päiväkirjaa ja yrittänyt erilaisten keinojen avulla antaa ahdistuksen mennä. Toisinaan se on auttanut, mutta toisinaan siitä on ollut vaikea päästää irti.

Kyllä minä vielä jaksan, mutta onhan varalleni tulossa jotain oikein hyvää, josta riittäisi voimavaroja uusien vaikeiden tilanteiden yli? Paljonko ihmisen on osattava kantaa taakkaa ja paljonko sitä yhdelle elämälle mahtuu?

Halauksia ja aurinkoisia päiviä jokaiselle ♥︎