Vauhdikas viikonloppu takana ja väsymys on tällä hetkellä vahvasti läsnä. Eilen olin valmis nukkumaan jo yhdeksän aikaan, mutta silti odotin unta yön hämärässä useamman tunnin ajan. Mielessä vilistää paljon pohdintoja ja se kertoo ehkä siitä, miten rankat viimeisimmät viikot ovat olleet. Jatkuva kamppailu mielen kanssa vie voimia, mutta onneksi viikonloppu vähän helpotti mielen synkkyyttä. Tavallaan vauhdikas viikonloppu latasi mielen akkuja, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Lauantai ja sunnuntai kului pitkälti Pokemon Go:n parissa ja Go Fest-tapahtumaa pelatessa. Ensimmäinen tällainen tapahtuma, johon osallistuin ja on sanottava, että oli aika mahtavaa elää virtuaalihahmoja kerätessä. Tapahtuma oli siinäkin mielessä mahtava, että se järjestettiin Korona-virustilanteen vuoksi maailmanlaajuisena ja jokainen lipun ostanut pystyi osallistumaan vaikka omalta kotisohvaltaan. Onneksi täällä sää suosi, sillä askelia tuli kerättyä viikonlopun aikana melkoisesti – lauantaina reilut 20 000 askelta ja sunnuntaina reilut 10 000. Hassua, miten tyhjältä eilen tuntui, kun tapahtuma päättyi. Mitä mä nyt teen, kun tapahtuma on ohi? No odotan tapahtuman haasteiden palkintoviikkojen alkamista! Tapahtuman ensimmäisenä päivänä suoritettiin haasteita, joiden palkinnot ovat kaikille pelin pelaajille avoinna seuraavien viikkojen aikana. Yhteensä kolme erilaista palkintoviikkoa – aivan mahtavaa! Voisin kertoa viikonlopusta vielä paljon enemmän, mutta päätetään tämä seuraavaan tietoon: Pokedex 594/604 (ennen tapahtumaa 591/601), shinyt viikonlopulta 18 kpl (joista uusia 13 kpl).

Viimeiset viikot on kamppailtu paljon mielen demonien kanssa. Suurimmat demonit ovat olleet riittämättömyys, yksinäisyys ja elämän tarjoamat vastoinkäymiset. Paljon on tullut kysyttyä itseltä sitä, miten voisin riittää? Mikä on tarpeeksi ja olenko minä tarpeeksi? Mitä pahaa olen elämässäni tehnyt, etten ole oikeutettu onnellisuuteen kuin pienissä palasissa? Koen paljon tunnon tuskia, kun en jaksa pitää yhteyttä tai kykene samalla tavalla toimimaan sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka toipuminen on hyvällä mallilla, on mulla vielä paljon tehtävää, jotta voisin nauttia pienistä hetkistä. Ainakin tässä osaa arvostaa sitä, mitä jo on. Mutta olisin valmis jo uusille ihmeille ja hetkille, jotka saavat itkemään onnesta.

Pääasiassa kykenen kuitenkin pysymään positiivisena ja ajattelemaan tätä tilannetta siten kuin se on – väliaikainen, osa toipumista ja haaste, josta kykenen selviämään. Kaiken tämän epäonnen keskellä pienet onnen hetket tuntuvat arvokkailta ja ovat enemmän kuin toivottavia, sillä ne kantavat pitkälle. On ollut vaikeaa keskittyä pelkkään hyvään, kun elämä tarjoilee edelleen pelkkiä sitruunoita ja hankaluuksia. Edelleen se epäreiluus ja tunne, että on tehnyt jotain ettei olisi ansainnut enempää onnea, ovat jokaisena päivänä vahvasti läsnä. Yritän hymyillä, ajatella positiivisesti ja jatkaa eteenpäin – pakkohan se on. On toimittava, jotta ikävät ajatukset eivät pääse käsiksi mieleen ja tee sinne uutta kotiaan.

Ehkä meidänkin taloudelle on vielä jaettavissa onnea tämän kuluvan vuoden aikana? Ennakkotiedot eivät ole kovin hulppeat (mielelle vaikea syksy itsessään, itseä koettelevia tapahtumia ja vaikeita käsiteltäviä on tulossa), mutta ehkä mekin saamme vielä jotain hyvää osaksemme?

Rakkautta ja lämpimiä ajatuksia, kaikesta huolimatta. ❤︎