Ajatusten virta ripauksella kiitollisuutta

Mulla on nyt suuri tarve kirjoittaa. Jotenkin työpöydän ääressä istuminen tuo sellaisen tunteen, että on saatava jotain aikaan. Jotain konkreettista ja julkaisukelpoista. Vaikkei mulla ole harmainta aavistusta siitä, mitä saan tähän kirjoitukseen luotua. Ainakin lupauksen siitä, ettei tässä kirjoituksessa ole päätä – eikä sitä kuuluisaa häntää.

Tänään eletään torstaita ja tiistaina on jouluaatto. Meillä ei ole vielä lopullisia suunnitelmia siitä, miten aiomme tuon päivän viettää. Terapiassa asiaa puin maanantaina ja pinnalle nousivat kaksi asiaa – hyvä ruoka ja läheiset. Enempää en joululta halua. Vain yhdessä juteltuja asioita, yhteisiä hetkiä, jouluruokaa ja rauhallisuutta. Haluan pysähtyä, vaikkei tässä ole mihinkään edes kiirehditty. Saanko jälleen toivoa sairaslomaa sairaslomalta? Tai pitäisikö tätä kutsua määräaikaiseksi työkyvyttömyyseläkkeeksi, kun viestillä eläke tupsahtaa tilille kuun alussa toimeentulo? Kuntoutustuki tämä lienee siten ihan oikeasti, mutta musta on humoristista kertoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä alle kolmekymppisenä.

Tammikuussa tapaan työterveyshoitajaa, jonka kanssa yritämme saada kuntoutustukiasioita järjestykseen. Tavoitteena on siis suunnitelman luominen, jotta kuntoutustuki jatkuisi mahdollisten opiskelujen ajan. Ja kyllä, olen enemmän kuin valmis kouluun. Opiskelemaan itselleni uutta ammattia ja vaihtamaan alaa. Vaikka olin jo unelmieni työssä, ei se ollut minua varten. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Spotifyn lista soittaa korviini kaikkia söpistely-biisejä. Olen toista päivää hieman alakuloinen ilman syytä enkä osaa jakaa tästä olostani pois. Jotenkin on vain sellainen alakuloinen olo. Tämä kertonee siitä, ettei masennus ole ihan täysin lähtenyt minusta – vielä. Yritän silti saada jotain aikaan – eilen kävi tiskikone ja unelmasukan pari sai muutaman kerroksen lisää. Neulominen on auttanut mua jäsentämään ajatuksia, harjoittamaan kärsivällisyyttä ja hetkeen pysähtyminen on ollut sitä kautta helpompaa. En siis ole jäänyt märisemään alakuloisuuteen vaan olen tehnyt sen eteen jotain, ettei se jäisi minuun asumaan.

Jospa kirjoittelen tähän ne asiat, joista olen tänään kiitollinen. Saisin tähänkin sen kiitollisen osan kirjoitusta. ♥︎

  • Läheiset ihmiset, joiden kanssa saan kokea ja nähdä tätä maailmaa. Erityisesti kihlattu, ystävät, sisarukset, vanhemmat ja läheiset sukulaiset ovat sellaisia, joista olen enemmän kuin kiitollinen. ♥︎
  • Masennuksen tuoma mahdollisuus oppia uutta ja opetella elämään uudelleen. Eniten olen kiitollinen siitä, miten olen saanut tutustua itseeni perusteellisemmin ja uudella tavalla.
  • Olen kiitollinen siitä, että osaan neuloa ja saan sillä tavalla luotua uutta. Ja tietysti olla ylpeä tekemästäni sukista/pehmoista/lapasista/luomuksista.

Ihanaa joulunaikaa kaikille ♥︎

Onko siellä sateenkaari?

Mikä ihana maanantai! Ei ahdista, olo on hyvä ja on aika ottaa ansaitut päiväunet. Viikonlopun nukkuminen on ollut vähän sekalaista ja rytmistä poikkeavaa, joten väsymys painaa päälle entistä tiukemmin. Aamulla kävin hyvällä terapiakäynnillä ja päivään suunniteltu ohjelma olikin siinä. Tosin päätin, että on aika laittaa pyykkikone laulamaan ja saada edes se yksi kotityö hoidettua.

Harmaantuva lenkkikaveri ❤️

Mutta muutama sananen masennukseni tilasta. Vaikka joka syksyinen kaamosmasennus on ollut tänäkin vuonna läsnä, olen onnistunut tämän vakavan masennuksen kanssa tilanteeseen, jossa minä ohjaan. Vielä keväällä taisi masennus viedä minua kuin pässiä narussa, mutta nyt ollaan jo saatu tämä taistelupari tasoitettua. On mieletöntä, että terapiassa voin sanoa olevani masennuksen niskan päällä! Tietysti tähän kuuluvat ne notkahdukset ja alamäet, mutta uskon selviäväni niistä hieman paremmin kuin aiemmin. Mulla on katse kohti tulevaisuutta ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita se tuo mukanaan: uusi ammatti (ja siihen opiskelu), uusi sukunimi (kyllä, otan puolisoni sukunimen), Kalenterimanian miitit (ja ne kaikki ihanat tyypit siellä!), lähestyvä joulu (ja lupa koristella koti) sekä ne muut asiat, joista mulla ei ole vielä edes tietoa. Olen hieman jopa hämilläni tästä, miten valoisasti tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäytyvät. ❤️

En voi kuin hymyillä ja todeta, että todellinen minä alkaa _vihdoin_ näyttäytyä sieltä mustan masennusverhon takaa. Edelleen on opittavaa ja hankalia hetkiä tulee varmasti eteen, mutta niistä voi selvitä (vaikka ne sillä hetkellä tuntuisivat maailmanlopuilta). Tässä on moni asia mennyt kohdilleen: toimivampi lääkitys, terapia, taloudellinen varmuus, läheiset ympärillä ja ehkä ne tähdet ovat olleet kannaltani otollisessa asennossa. Mene ja tiedä, mutta ainakin kaiken tämän eteen on tehty töitä, eikä se lopu tähän vaan jatkuu niin kauan kuin henki itsessä pihisee.

Ihanaa maanantaita harmaudesta huolimatta. ❤️ Ja muistakaa, sunnuntaina saa avata ensimmäisen joulukalenteriluukun!

Kohti normaalia elämää

Terapiaa on nyt takana reilu kuukausi ja olen hieman yllättynyt, ettei suurempia takapakkeja ole vielä ilmennyt. Mutta onneksi näin! Olemme keskittyneet arjen hallintaan ja aktiivisuuden lisäämiseen, jotta toipuminen voisi todella alkaa. Ja onhan tässä jotain tapahtunutkin. Aktiivisuus on lisääntynyt pienin askelin ja asia kerrallaan. Eihän tässä onneksi odoteta sitä, että paranisin heti ja nyt.

Aktiivisuutta olen arkeen lisännyt kotitöiden avulla, mutta lähestyvä joulu on saanut myös luovuuden heräämään. Terapeuttini ehdotti joulukorttien tekoa, mutta tuskin sellaisia lähettelen tänäkään vuonna. Luovuus on näkynyt viime aikoina muilla tavoin: kalenteriaskartelussa ja lankakerien seassa. Kotona ovatkin puikot heiluneet ahkerasti. Kyse on käsitöistä – virkkaamisesta ja neulomisesta. Puikoilta on tipahdellut erinäisiä yleishyödyllisiä juttuja: lapaset, kestovanulappuja, villasukkia ja tiskirättejä.

Olen luonteeltani aina ollut sellainen, että innostuessani jostain ja sitoudun siihen 110%:sesti. Innostus tosin kestää määrittelemättömän ajan – usein se lopahtaa ennen kuin oikeastaan alkaakaan. Tällä hetkellä arjessani näkyviin virkkaukseen, neulomiseen ja kalenteriaskarteluun ei näytä juuri nyt kiinnostus lopahtavan.

Keväällä virkatut puput valtasivat kotimme.

Haluaisin olla ihminen, joka tekee käsitöitä ja harrastaa sitä oikeasti. Minun mainitsemani käsityöharrastus on aina ollut sellaista ON/OFF-juttua. Keskittyminen ei kanna yleensä toista villasukkaa pidemmälle ja mulla on lankakorissa ainakin kolme paritonta villasukkaa. Yhdet villasukat sain tehtyä muutamia vuosia sitten ja ne ovat käytössä lähes päivittäin. Viime viikkoina luomani villasukat sain valmiiksi parina, mikä on sinänsä jo suuri saavutus!

Tämän syksyn lapaset ovat tummanvihreän ja luonnonvalkoisen värimaailmasta.

Hauskaa on, että jouduin satsaamaan uusiin lankakeriin ja löysinkin Tokmannilta edullisia lankoja. Bambun ja puuvillan sekoitelankaa olen käyttänyt kestovanulappuihin ja tiskirätteihin, kun taas villan ja polyamidin sekoitelankaa olen käyttänyt villasukkiin ja lapasiin. Tahti näissä virkkaus- ja neulomisprojekteissa on ollut ripeä ja lapas- tai villasukkapari tipahtaa puikoilta kahdessa päivässä. En kuitenkaan ota näistä stressiä vaan teen silloin, kun hyvältä tuntuu. Tällä hetkellä se on aika useasti siis.

Kun edelleen elän tässä Big Brother-kuplassa, tulee BB:n 24/7:n aikana virkattua/neulottua melko paljon. Ja toisaalta on hyvä, että saa jotain aikaan samalla, kun seuraa asukkaiden kommelluksia. Onhan tässä syksyssä myös Greyn Anatomiaa, Temptation Islandia, Suurinta Pudottajaa, Selviytyjiä ja noh, melkein mitä vain. Rentouttavaa, keskittymistä vaativaa ja ahdistusta poistavaa tekemistä.

Halauksia teidän kaikkien syksyyn!

Flunssaa ja muita kuulumisia

Sairastuvalta terveisiä! Sain perjantaina diagnoosiksi lääkäriltä korvatulehduksen ja moni on sanonut, että se on lasten tauti. Joten ikinuori pitää kiinni lapsenomaisuudestaan. Ja tietysti oikeudestaan nukkua pehmolelu kainalossa. Nyt alkaa jo olo helpottaa, tuskaisinta oli viime viikolla.

Se, että olen halunnut nyt kipeänä nukkua pehmolelun kanssa, on tapa joka jäi kesältä 2014. Olin tuolloin muutaman yön osastolla sairaalassa. Kuvan Lempi-lammas on ostettu tuolla reissulla unikaveriksi, kun olin yksin ja kaukana kotoa. Nyt flunssaisena unikaverina on ollut Peksi-yksisarvinen Lempi-lampaan paikkaa pitämässä. Tuo parisuhteeni toinen osapuoli vähän ihmetteli tätä, että haluan nukkua pehmolelu kainalossa. Ihmettelystä huolimatta hän ymmärsi, että se tuo jonkinlaista lohtua tämän flunssan keskellä. Mutta en silti joka yö tule tulevaisuudessa raahaamaan pehmoleluja sänkyyn nukkumaan.

Ja muihin kuulumisiin! Elämä on täällä heitellyt ja koetellut pientä kulkijaa. Tulevaisuus näyttää toisinaan mustalta, mutta toivoa on masennuksen parantumisesta. Sellaiset huonot päivät ovat tyypillisiä kenelle tahansa, mutta en osaa suhtautua niihin itse samalla tavalla. On hankalaa, kun kaikki huonot tai hankalat tilanteet yrittää selittää sairaudella. Tästä keskustelin tänään myös sairaanhoitajan kanssa, joka muistutti olemaan itselle armollinen. Sitä yritän edelleen olla itselleni ja muille.

Terapia on alkanut ja toipumisen tie on alulla. Emme ole vielä käsitelleet niitä hankalimpia asioita, mutta uskon sen olevan melkoisen raskas matka. En stressaa sitä kuitenkaan etukäteen vaan matkaan päivä kerrallaan ja yhtälailla terapiakäynti kerrallaan. Nyt olemme käsitelleet asioita, jotka auttavat arjessa. On mieltä avartavaa sanoa asioita toiselle ääneen ja samalla tajuta, että on ajatellut tai toiminut ehkä liikaa tunteen edellä. Tässä on kehittymisen paikka – ja näin ollen uudelleen oppimisen paikka. Parantuminen on yhtä oppimista – elämän uudelleen elämään oppimista. Se on varmasti sen arvoista.

Tunteiden säätely on edelleen haaste itselleni ja kuljen liikaa tunne edellä. On muistuteltava itselleni, etteivät tunteet ole tosi asioita vaan ohi meneviä tunnetiloja. Tunne edellä 29 vuotta eläneenä on todella hankalaa yrittää huomioida tunteita vain vähän ja toimia niitä vähemmän huomioiden. Tunteet tulevat kuulumaan elämään ja niitä on opittava hallitsemaan.

Tasapaksulta ja harmaalta tuntuva arki vie voimia, mutta olen jaksanut silti olla hivenen sosiaalinen ja osallistuva. Kerron teille myöhemmin niistä isoimmista siisteistä jutuista, joissa olen viime aikoina ollut mukana. Nyt vie voiton flunssa ja kylmät varpaat. Taidan siis sukeltaa peiton alle.

Koittakaa pysyä terveinä ja nauttia syksystä. ❤

Syyskuun ensimmäisen ajatukset

Päässä raksuttaa ajatuksia, mutta mistään ei saa kiinni ja punainen lanka on kadoksissa. On vaikea saada otetta ajatuksista ja tuottaa tekstiä tuosta mielen sekasorrosta. Mutta yritetään jälleen! Luulisi, että se on helppoa, kun kerrottavaa tästä kaikesta taas olisi. Mutta ei. Tämäkin kirjoitus on ollut luonnoksena ensimmäisen lauseen kanssa jo viikon. Ehkä se kertoo tästä enemmän kuin osaan arvatakaan?

Suuri yksittäinen askel on se, että olen löytänyt terapeutin! Aloitamme yhteisen taipaleen huomenna ja kuljemme tämänhetkisten tietojen mukaan ainakin vuoden. Tapasimme ensimmäisen kerran muutama viikko sitten tutustumiskäynnin merkeissä ja tuntui hyvältä puhua juuri tuolle henkilölle. Jännityksellä odotan, miten vointi tekee muuttuu kaikkien ylä- ja alamäkien kautta.

Ollaan Ainon kanssa harrastettu kävelyä ja iltalenkit ovat edelleen pysyneet melko pitkinä. Kävely on helpottanut omaa oloani ja noh, Pokemon on tietysti oma osansa tätä innostusta. Yllä oleva kuva on eiliseltä, kun käppäilimme hieman Jokirannassa yölenkillä.

Oma lukunsa on tupakoinnin lopettaminen, josta uskaltaa näin melkein neljän päivän tupakoimattomuudella jo puhua ääneen. Ja ei, en ole raskaana. Haluan vain haluan voida paremmin. Haluan säästää rahaa ja olla savuton. Ystäväni tsemppasi minut tähän aloittamalla itse savuttoman elämän, mutta jokaisen entisen tupakoitsijan oma taistelu on lopettaa ja hurrata omaa savuttomuuttaan. Jotenkin ajattelen myös sitä, että tässä opetellessa uutta elämää, voin opetella myös olemaan savuton.

Yritän edelleen kääntää hankaluudet voitoksi ja ajatella elämästä positiivisesti. Jokaisessa päivässä on niitä hankaluuksia, mutta yritän pitää toivoa yllä ja kannatella itseäni aina tulevaan huomiseen. Kalenterin koristelu on pitänyt päivisin elämässä kiinni ja lenkeillä kuunnellut äänikirjoja sekä pelaillut sitä Pokemonia. Toisaalta odotan kovin talvea, koska kesän hikoilu on ollut aivan älytöntä.

Nyt lienee aika voittaa päivän masennus ja innostua Ainon kanssa lenkille. Aamulla on aikainen herätys ja on todettava, että terapia tulee oikeaan aikaan.

Ihanaa alkanutta syyskuuta kaikille.

Viikko vailla helpotusta

Viime viikon mielialat ovat jälleen karua luettavaa – neljä huonoa päivää seitsemästä (maanantai, tiistai, keskiviikko ja perjantai). Silti sain käveltyä viikon aikana reilut 50 km ja ansaittua Pokemon Go-pelissä sen korkeimman viikkopalkinnon. Sormet ristissä toivon, että tästä viikosta tulee parempi kuin mennyt viikko oli!

On kuitenkin kerrottava, että niihin kolmeen hyvään päivään sisältyi paljon mukavia hetkiä. Saattaisin myös liioitella, jos sanoisin, ettei niihin huonoihin päiviin olisi osunut edes muutamaa hyvää hetkeä. Ihmetellääs tämä masennusviikko siis läpi. Kuvaan jokaista päivää kappaleella, joka mielestäni kertoo siitä päivästä.

One more light – Linkin Park (maanantai)

Maanantai oli tuskainen, mutta onnistuin siitä huolimatta tekemään Ainon kanssa reilun 2,5km aamulenkin. Kun mietin maanantain positiivisia, on niitä kovin hankalaa etsiä ja löytää. Oli siellä silti positiivisia asioita: pikainen tapaaminen ystävän kanssa, tulevien naamiaisten asujen keksiminen ja niiden aloitus. Kyllä jotain positiivista löytää, kun oikein etsii!

Zombie – The Cranberries (tiistai)

Päivä, jolloin koin vaeltavani zombin lailla hetkestä toiseen. Sain käytyä silti kaupassa ja jatkettua operaatiota naamiaisasujen kanssa. En muista päivästä juuri mitään muuta kuin puhelun ystävän kanssa ja sen tunteen, etten selviä haamuineni tästä. Minun päässäni, ne edelleen itkevät.

Pokemon theme (keskiviikko)

Keskiviikko oli helpompi kuin maanantai tai tiistai, mutta silti huono päivä. Kävin ystävän kanssa etsimässä lisää rekvisiittaa lauantaita varten ja illalla suuntasin pelaamaan Pokemonia reiluksi tunniksi. Päivä kului nopeaan ja oli pienestä väsymyksestä huolimatta paljon parempi kuin edelliset.

Viimeinen päivä – Ressu Redford feat. Pyhimys (torstai)

Torstaina pakkasin tavarat mukaan ja lähdin ystävän luokse valmistelemaan lauantain asuja. Kahvittelimme ja vietimme aikaa yhdessä sekä lauantaina syntymäpäiviään juhlivan ystävämme kanssa. Vedätys asuista meni läpi ja iltasella palasin kotiin muutaman itselleni uuden vaatekappaleen kanssa. Päivän kääntyessä illaksi, myös mielialani romahti ja oli vaikea olla itsensä kanssa. Olin kuitenkin kiitollinen siitä, että sain olla ystäväni ja ihanan paremman puoliskon kanssa tänäänkin hetken. ❤

Armo (elokuvasta Teit meistä kauniin) – Apulanta (perjantai)

Perjantaina korttitalo sortui ja murruin illalla kyyneliin. Tunteet ottivat voitokkaan otteen järjeltä ja syyllisyys masennuksesta oli valtava. Riittämättömyys, ahdistus, suru ja valtava taakka hartioilla. Lopulta itkin kultani kainalossa ja pyysin toistuvasti anteeksi sitä, etten jaksa.

Heaven – DJ Sammy (lauantai)

Juhlapäivä ja tehotytöt valmiina pelastamaan maailman! Päivä sujui hyvin ja illan juhlat olivat mahtavat. Päivän aktiivisuusprosentti oli vaatimattomasti 364%. Tätä kappaletta bailattiin, kisattiin tietovisoissa ja pelattiin biljardia. Kiitos juhlien järjestäjille. ❤

Madafakin darra – Roope Salminen & koirat (sunnuntai)

No pahaa oloa ei ollut, kotoa heräsin ja maailma näytti hivenen sumealta. Jäljet juhlimisesta kiersivät kehossa, mutta selvisin tästä! Sipsihimo vei kauppaan ja olokin alkoi tasaantua. Illalla koin jälleen tyytymättömyyttä itseeni ja yritin saada sitä karistettua iltalenkillä – ja niin teinkin! Kiitos äidille, joka kuunteli höpötyksiäni sen 40 minuuttia, kun lenkkeiltiin ympäri lähiseutuja.

Miten voisin valmistautua tähän viikkoon? Ainakin kuuntelussa on Vesalan ihana kappale ”Uusia unelmia.” Tämän voimakappaleen kanassa taistellaan pahaa mieltä vastaan ja suunnitelmissa olisi ainakin vierailu kirjastossa ja uuden kalenterin käyttöönotto. ❤ Tietoa uudesta kalenterista saatte tulevaisuudessa Kalenterimanian sivuilta, mutta vierailkaa jo nyt ja innostukaa! Yritän saada teille kirjoituksen vielä tällä viikolla – on paljon kerrottavaa. Halauksia ❤

Mitä masennukselle kuuluu?

Terveisiä täältä masennuksen valtakunnasta! Halusin kertoa teille, mitä masennukselle kuuluu nyt ja miten sen kanssa täällä eletään. Onko se kadonnut? Onko toiveita parantumisesta? Onko otettu takapakkia? Näihin saat vastauksen tuota pikaa!

Aluksi pieni kertaus tästä matkasta. Matkani masennuksen kanssa on alkanut kauan sitten, mutta viimeisin diagnoosi on elokuulta 2018, jolloin F33.2 (toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita) diagnosoitiin työterveyslääkärin toimesta. Hakeuduin lääkärille vaihtaaksesi toimintakykyäni ylläpitävää lääkitystä, jotta voisin palata kesäloman jälkeen töihin. En palannut vaan jäin sairauslomalle ja hoitokontakti akuuttipsykiatrialle luotiin. Lääkitystä muutettiin ja todettiin, että sairausloma tulee kestämään jonkin aikaa – sillä ollaan siis edelleen. Tänä keväänä F33.2 sai kaverikseen diagnoosin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Hoitokontaktini on tällä hetkellä mielialatyöryhmässä ja eilen tapasin terapeuttini, jonka kanssa matkaa aletaan taivaltaa ensi kuussa.

Masennus nostaa päätään viikottain vaikka yritän haastaa itseäni tekemällä asioita ”vaikka väkisin.” Itsetuhoisuus on ollut ajatuksissa, mutta itsetuhoisen käyttäytymisen olen saanut kukistettua. Niitä haitallisia ajatuksia itsestä ja elämästä on edelleen ollut ja toisinaan päivinä en saa otetta mistään. Niitä hyviä päiviä on alkanut olla kuitenkin enemmän vaikka ne unohtuvat helposti vaikealla hetkellä.

Elämä vaikuttaa toisinaan elämisen arvoiselta, mutta niitä päiviä, joina miettii kaiken tämän järjellisyyttä, on silti useita. Onneksi terapia alkaa syyskuun alussa, ehkä saan tämän kaiken pikku hiljaa kasaan? Olen täällä masennuksen alla kiitollinen kaikesta, mitä olen kokenut. Silti Jenni Vartiaisen Sivullinen kuvaa minua yhä enemmän. Tuntuu toisinaan, että elän oman elämäni ulkopuolella täysin sivullisena, kun oma elämä sujahtaa ohitse.

Vähän kuin summa summarum. Masennuksen kanssa eletään, vaikkei se nosta päätään päivittäin. On silti ajoittain raskasta arvuutella aamuisin, millainen päivä on tulossa. Useimmiten annan päivän vain tulla ja näyttää, mitä sillä on tarjottavanaan. On muistutettava sekä itseäni että teitä, jos masennus on ollut matkaseurana moni vuosia, ei parantuminen voi tapahtua ihan hetkessä.

Epäonnea vai onnen enteitä?

Pikaiset terveiset täältä Suomen Turusta! Tässä on sattunut yhtä ja toista, mutta päivä kerrallaan tallustetaan eteenpäin. Yritän saada tähän muutamaan sanaan kaikki tärkeimmät pääkohdat, joita tässä viime aikoina on sattunut. Kaikesta huolimatta on positiivinen vire tällä hetkellä ja sitä yritetään pitää yllä!

  • Oltiin äidin kanssa nauttimassa elävästä musiikista DBTL:ssa. Mahtavinta oli koko setti, jonka kuuntelimme – Popeda, Bonnie Tyler, Vesala olivat niitä, joiden keikat kuuntelimme. Oli mahtava päivä ❤️
  • Siskon koira oli meillä hoidossa muutaman päivän ja kaikki sujui hyvin. Aino tosin oli vähän kateellinen siskolleen, kun tämä lähti mukaan sinne, minne itse menin. Nyt on Ainokin saanut enemmän huomiota, kun siskon koira palasi kotiin.
  • Hääpuku saapui ❤ Puku oli sopiva, mutta yläkropan pitäisi silti hieman kiinteytyä, joten…
  • Sain inspiraation ja aloitin hääkuntoon-projektin! Liikunnan lisäämistä arkeen ja hieman katsoo, mitä syö. Ainakin ensimmäiset päivät ovat sujuneet hyvin!
  • Kävimme juhlimassa pörröisen puoliskon siskon lasten syntymäpäiviä. Oli ihana nähdä pienten riemua lahjoja avatessa. ❤️

Ja sitten niitä mahdollisia onnen enteitä eli epäonnisia tapahtumia. Melkein kaikki tapahtumat osuivat sunnuntaille ja aloin miettiä, onko sittenkin perjantai 13. päivä. Meinasi usko loppua, mutta siitä sunnuntaista selvittiin.

  • Epäonninen sunnuntai alkoi sillä, että Ainon häntä jäi hissin oven väliin ja häntää tuli haava. Saatiin kuitenkin häntä puhdistettua eikä haavakaan ollut iso – onneksi.
  • Sunnuntai jatkui sillä, että tiputin myytävän kulhon, kun olin viemässä sitä ostajalle. Ne kaupat meni siis sivusuun, mutta posliinin sirpaleet tuovat äidin mukaan onnea.
  • Seuraavaksi meni rikki hyvin palvellut mekko, johon tuli reikä rintamuksen kohdalle. En uskaltanut liikkua enää mihinkään vaan aloin luonnostella hääkoristeita kotona.

Tällaiset pikaiset kuulumiset täältä ja tältä erää. Palataan pohdintojen kanssa loppuviikolla asiaan!

Jaksoinko koko viikon?

Moikka täältä koneen äärestä! Halusin tulla kertomaan teille, miten jaksoin tuon pitkän viikon (jolla ohjelmaa riitti vaikka ja kuinka paljon). Nyt voi jo sanoa, että aika alkaa kultaa muistoja, koska tällä hetkellä tuntuu, että viikko kului yhdessä hujauksessa. Eihän se niin tietenkään ollut.

Alkuviikko meni nopeasti, tai oikeastaan se maanantai. Tiistaina otettiin suunta Hämeenlinnaan ja illalla bailattiin Metallican tahtiin. Keikka oli hyvä, mutta viime vuonna nähty Guns n’ Roses oli hivenen parempi niin settilistaltaan kuin tapahtumapaikaltaankin. Tallinnan Laululava oli siis monesti mukavampi paikka kuunnella musiikkia ja nauttia keikasta, kun ei tarvinnut kokoajan kuikuilla pitkien ihmisten yli. Anyway, keikka oli hyvä! Seuraava päivä menikin jonkinlaisessa koomassa, kun kotona olin keikan jälkeen vasta seuraavana aamulla klo 5. Pitkä oli siis se tiistai!

Metallica @ Hämeenilnna

Keskiviikon horroselämästä selvittiin rauhallisella tahdilla ja kävin kahvittelemassa kaaso-ihmisen luona. Ajatus ei toiminut (tai kulkenut) juuri kummallakaan, joten yhdessä oleminen sujui ilman suuria paineita tai puheensorinaa. Torstaina kävin Myllyssä ostamassa hääkutsuihin tarvikkeita ja yritin kääntää edelleen huonosti menneen päivän parempaan suuntaan. Perjantaina Aino lähti hoitoon. Oli outoa olla kotona ilman Ainoa, mutta Aino lähti hoitoon syystä. Meillä oli suunta rokkaamaan ja lähdettiin tuon komeamman puolison kanssa festareille.

Stam1na @ Karjurock

Festareilla jaksoin yllättävän hyvin! Matkasimme kotiin nukkumaan molemmiksi öiksi, joten nukuttuakin tuli hyvin. Mutta pää pysyi kasassa, suosikki esiintyjät tuli nähtyä (tai ainakin sellaiset, joita ajattelinkin suuntaavani katsomaan). Ainoa, jonka keikka jäi välistä (siis harmittavasti) oli lauantain viimeinen esiintyjä. Toisaalta, oli parempi olla hieman aikaisemmin kotona kuin valvoa ja pomppia vielä tunti.

Sunnuntaina käppäilin kauppaan ja kasailin mieltäni viikon jäljiltä. Viikkoon mahtui paljon hyviä, mutta myös paljon hankalampia hetkiä, joista toipuminen vie oman aikansa. Tällaisia hankalia hetkiä on ollut hieman enemmän viime aikoina, mutta hetki kerrallaan yritetään selviytyä eteenpäin. Hankala olo seurasi ihan alkuviikolle asti, mutta huominen saanee olla parempi!

Tällä hetkellä elellään siis tiistaita ja olen saanut aikaan hieman siivoilua. Mieli tekee tepposiaan ja olo on välillä todella huono. Juuri nyt fiilis on suhteellisen hyvä ja ajattelin intoutua vielä tekemään hieman ruokaa sekä ripustan puhtaat vaatteet pyykkikoneesta kuivumaan. Jännitän huomista, sillä mun hääpuku saapuu! Ja Ainon sisko on meillä hoidossa muutaman päivän ja torstaina mennään äidin kanssa hieman kuuntelemaan elävää musiikkia. Kyllä tämä tästä!

Tsemppiä viikkoon kaikille! ❤

Kestänkö ja jaksanko?

Olen miettinyt muutamia päiviä, mistä teille kirjoittaisin. Kertoisinko palanneista univaikeuksista vai kutkuttavasta odottelusta, että mahdollinen terapeutti vastaisi yhteydenottopyyntööni? Ajatellen viimeistä viikkoa, ollutta juhannusta ja tulevaa heinäkuuta, alkaa vähän ahdistaa ajatukset ja monet suunnitelmat. Olen silti päättänyt selvitä ja katsoa, mitä tulevaisuus minulle tuo.

Eilen intouduin hieman laittamaan kotia kuntoon ja tälle päivälle listasin lisää tehtävää. Pääasia on, että hiljalleen tavarat alkaisivat asettua ja koti todella muistuttaisi kotia myös ulkoisesti. On käsittämätöntä, että koti (jossa olemme asuneet yhdessä jo pidemmän aikaa) muistuttaa edelleen juuri muuttokuorman vastaanottanutta asuntoa. Toisaalta on helppoa ajatella myös sitä, ettei valmiissa maailmassa ole kiire. Siten me olemme tätä kotia rakentaneet eikä vieläkään ole kiire.

Tuleviin suunnitelmiin viitaten, heinäkuu tuo mukanaan festarit, keikkoja, sairaanhoitajan tapaamisen ja tietysti ennalta suunnittelemattomia tilanteita. Vaikka kaikkea mahtavaa on tiedossa, on mielessäni yksi kysymys: ”Kestänkö ja jaksanko kaiken?” Ailahtelevainen toipuminen on hankalaa juuri näiltä osin, kun en voi ennustaa huomisen päivän vointia.

Häiden suunnittelu ja niistä unelmointi, parisuhde, ystävät, läheiset sukulaiset ja Aino ovat olleet viime aikoina ne vahvimmat syyt, miksi olen jaksanut. Kummitytön kanssa leikityt leikit ja ystävän kanssa käydyt keskustelut elämästä ja sen moninaisuudesta ovat kannatelleet viime viikkoina. On syy, miksi olla. On ihmisiä, jotka välittävät ja joista välitän. Silti epävakaasti mielessäni pyörii viikottain ajatus: ”Riitänkö mä?”

Jokainen aamu on uusi alku ja jokainen päivä hieman erilainen kuin edelliset. Ennustettavuus on samaa luokkaa kuin lottoaisi. Mitään ei voi tietää varmaksi, mutta voit toivoa, että elämä järjestyy ja vointi kohenee. Ainakin yksi asia poikkeaa lottoamisen ja toipumisen välillä: Teen töitä toipumisen eteen enkä luota pelkkään onneen.