Taistelutahto

En tiedä, mistä aloittaisin. Nykyisestä tilanteesta vai menneistä vastoinkäymisistä? Kaikkein helpoin olisi kertoa meidän hääpäivästä, mutta se kirjoitus saa vielä hetken odottaa. Nämä viileämmät kesäsäät ovat olleet meille mukavampia ja ainakin Aino on ollut pirteämpi, kun lenkillä ei paahdu heti ensimmäisillä askelilla. ♥︎ Alkanut kesä on ollut kaikin puolin erilainen ja suuntani on ollut kohti tulevaa enemmän kuin aikoihin.

Aino nautti juhannuksena mökkeilystä. ♥︎

Ollaan kesäkuussa vietetty aikaa läheisten kesämökeillä ja otettu päivä kerrallaan kaikki, mitä vastaan tulee – aivan kaikki. Hain kouluun saamieni ohjeiden mukaisesti, mutta alkuviikolla selvisi, ettei opiskeluani tuetakaan. Tuntui huijatulta – epäreilulta. Keskustelin pitkään työeläkeyhtiön edustajan kanssa ja se helpotti oloa. Totesin puhelussa aika tarkkaan näin ”jos tämä on joku testi siitä, että vointi on oikeasti hyvä, niin ei ollut mielestäni tarpeellinen.” Työeläkeyhtiön edustaja kertoi, ettei asia ollut niin vaan tilanteessa oli tapahtunut jonkinlainen virhe. Palaute on annettu ja toivottu, ettei kenellekään muulle kävisi näin. Voitte uskoa, että oli vaikea käsitellä sitä, että on hakenut kouluun – jännittänyt tuloksia – ja panikoidessa hakenut ammatillisiin opintoihin. Ja sitten matto vedetään jalkojen alta. Ainakin nyt on tilanne edistynyt ja edistyy työvalmentajan avustuksella.

Tämän kaiken keskellä huomaa, että vointi on kohentunut vuoden takaisesta huimasti. Terapia, lääkitys ja oma toiminta voinnin parantamiseksi ovat tehonneet. Vaikka moni asia pelottaa ja herättää suuriakin tunteita, on se myös osoitus siitä, että parempaan päin ollaan menossa. Lääkäri totesi mulla muuten kilpirauhasen vajaatoiminnan about kuukausi sitten. Ehkä se on kuitenkin ollut osana masennuksen syntymiseen ja puhkeamiseen. Ja ehkä tästä alkaa painonhallinnallisesti uusi kausi? Paljon on kuukaudessa ehtinyt tapahtua, mutta kaikki tapahtuneet voimistavat sitä, että haluan viettää elämän (ja kohdata kaikki ne vastoinkäymiset) tuon aviomieheni kanssa. ♥︎

Kohdallani lääkitystä on edelleen laskettu ja lääkäri näytti vihreää valoa lääkityksen edelleen laskemiseksi. Vaikken sitä vielä aio tehdä, on mulla silti resepti pienemmälle annokselle. Ehkä alkuvuodesta 2021 mulla onkin nykyinen lääkitys vielä pienemmällä annoksella? Kokemuksesta osaan sanoa, että syksy saattaa olla vaikea, mutta sen kohtaan haasteena ja valmiina taistelemaan mielen demoneja vastaan. Syksy pitää sisällään paljon asioita, jotka tulevat haastamaan psyykeeni, mutta ne otetaan vastaan sellaisina kuin ovat. Olen valmis taisteluun!

Mielen vapaus

Pitkästä aikaa moikat täältä toipumisen taipaleelta! Olen viime aikoina ollut paljon paremmalla voinnilla, mutta asioiden aloittaminen on osoittautunut vaikeaksi. Aloitekyvyn puute ja se, miksi se puuttuu, on jäänyt mysteeriksi. Olen alkanut pohtia myös sitä, miten saisin itseni aloittamaan asioita tarmokkaammin ja saattamaan ne päätökseen? Tätä mystistä tilannetta yritän yhä uudelleen saada ratkottua.

Menee hyvin, mutta meneekö oikeasti hyvin? Olen pohtinut myös tätä ja tasapainoillut edelleen sen asian kanssa, ovatko huonot päivät masennusta vai oikeasti niitä huonoja päiviä? Harjoittelen edelleen tunteiden säätelyä, niiden käsittelyä ja kohtaamista. Jokainen tunne on kuitenkin merkki siitä, että masennus alkaa olla takana päin. Herkistyminen itselle tärkeistä asioista niin positiivisessa kuin negatiivisessakin tilanteessa on merkki siitä, että alan olla vihdoin minä. Mutta onko masennus oikeasti nyt voitettu? Tapasin lääkäriä huhtikuussa ja sain masennustestistä vaivaiset 2 pistettä. Tuolloin riemuitsin siitä, että nyt se on ohi. Voimana mulla on ollut toivo paremmasta huomisesta sekä terapeutti, jonka kanssa käsitellä vaikeita asioita. Mutta silti tuntuu, että kaikki ei vielä ole täysin hyvin. Jos nyt tekisin tuon testin uudelleen, olisivat pisteet hieman korkeammat. En siis uskalla katsoa itseäni silmiin tämän vaikean ajanjakson ollessa todellinen ja osa minua.

Olen alkuvuonna selvinnyt monesta pettymyksestä, valanut toivoa paremmasta huomisesta ja jaksanut olla ajoittain aktiivinen. Toisinaan se aktiivisuus on ollut kotitöiden hoitamista, kaupassa käyntiä tai puhelu läheiselle. Toisinaan olen aktiivisesti siirtänyt itseni sängystä sohvalle ja toisinaan leikannut nurmikon. On vaikeaa mitata omaa vointiaan, kun alati ripustautuu toivoon parantumisesta. Ehkä se diagnoosi epävakaasta persoonallisuudesta pitääkin ihan paikkansa? Olenhan jo parantunut? Onko tämä matka vielä pitkä?

Sain myönteisen päätöksen terapian jatkamiselle vuodeksi eteenpäin. Saan jatkaa tätä nyt vuoden 2021 puolelle asti ja toipua rauhassa. Tietysti toivon, että alkaisin jo nyt luoda sitä terveen tallustajan elämää, mutta pelkään takapakkeja todella paljon. Olen hivenen eristäytynyt kotiin ja myönnän, etten ole jaksanut pitää yhteyttä kunnolla edes lähimmäisiin. En tiedä, miten saisin itseni jälleen aktivoitua ja laittamaan edes viestiä. Masennuksen tuomat pelot hylkäämisestä ja pettymyksistä ovat edelleen vahvasti läsnä. En tiedä, miten pääsen tästä oikeasti ylös.

On mulle tapahtunut myös sitä kuuluisaa hyvää näiden epävarmuuden tunteiden seassa. Olen osallistunut kahteen pääsykokeeseen uudesta alasta unelmoiden, mennyt naimisiin poikkeuksellisen tilanteen aikana, kuunnellut äänikirjoja, lukenut kirjoja, saanut myönteisen terapiapäätöksen ja uurastanut kalenterini parissa. Tällä hetkellä kaikki hyvä tuntuu kaukaiselta ja nykyhetki epävarmalta. Onko se kaunis päivä vielä tulossa?

On mielen vapautta tuntea kaikkia näitä tunteita ja kohdata niitä. DKT:n kautta opittuja taitoja on edelleen ollut tarve käyttää ja kukistaa tuo sisällä asuva pelko, epävarmuus ja ahdistus. Toisinaan on ollut todella vaikea myöntää edes itselleen, että ahdistus on läsnä. Yleensä se on koostunut pelosta ja surusta, jota en ole saanut purettua mihinkään. Olenkin kirjoittanut päiväkirjaa ja yrittänyt erilaisten keinojen avulla antaa ahdistuksen mennä. Toisinaan se on auttanut, mutta toisinaan siitä on ollut vaikea päästää irti.

Kyllä minä vielä jaksan, mutta onhan varalleni tulossa jotain oikein hyvää, josta riittäisi voimavaroja uusien vaikeiden tilanteiden yli? Paljonko ihmisen on osattava kantaa taakkaa ja paljonko sitä yhdelle elämälle mahtuu?

Halauksia ja aurinkoisia päiviä jokaiselle ♥︎

Pieni muistutus jokaiselle

Olit sitten nuori tai vanha, sukupuoleltasi mikä vain, olit sitten sairastunut tai täysin terve, hyvin toimeentuleva tai heikossa taloudellisessa tilanteessa – tässä on muutama pieni muistutus juuri sinulle.

  • Palkitse itsesi pienistä onnistumisista. Pienet onnistumiset ovat aina askel kohti sitä suurempaa päämäärää – oli se mikä vain. Jos saat tiskattua yhden tiskin tiskivuoresta, on se parempi kuin ei mitään.
  • Kehu itseäsi. Muista olla ylpeä siitä yhdestä tiskatusta haarukasta ennemmin kuin vaipuisit epätoivoon koko tiskivuoren kanssa.
  • Älä siirrä, jos ei ole pakko. Tee sen sijaan edes pieni asia ja muista kehua itseäsi siitä.
  • Asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Toisinaan niiden eteen on tehtävä töitä, mutta sen hetken tunne tai ajatus ei ole lopullinen. Päästä irti epämiellyttävistä ajatuksista ja käsittele niitä myöhemmin.
  • Tämä hetki kestää vain hetken. Tilanne voi muuttua jo seuraavassa hetkessä.
  • Ole itsellesi armollinen. Älä rankaise itseäsi epäonnistumisista. Jokaisen matkalle osuu vastoinkäymisiä, mutta niistä selviää tavalla tai toisella.
  • Tee asioita, joista nautit.
  • Sinä selviät.
  • Ole oma itsesi, sillä olet arvokas juuri tuollaisena ❤
Kuuntele tämä ja muista, että sinä riität. ❤

Maaliskuun merkintä

Päiväkirjamerkintäni viime viikolta – rehellisesti ja sensuroimattomana.

”Herätyskello soi ensin yhdeksän jälkeen, sitten puoli kymmeneltä. En jaksa nousta, mutta on pakko. Pakko, kun kello lähenee puolta yhtätoista. Miksen eilen saanut unen päästä kiinni? Kenen idea oli katsoa Facebookista tipu-liveä ja jännittää, saako tipu ponnistettua itsensä kuoren sisältä ulos? Vähän sama, kun olis katsonut norppa-liveä ja jännittänyt, pääseekö se norppa kalliolle vai ei. Nappaako masennus nyt otteensa taas yöunistakin? Minkä takia tänään piti herätä?

Yritän olla positiivinen, mä niin yritän. Avopuolisoni on keittänyt aamukahvia ja kahvikupin täytettyäni laitan vaistomaisesti aamutakin päälle ja olen suuntaamassa parvekkeelle aamutupakalle. Ai niin, enhän mä tupakoi enää. Vittu, kenen idea oli lopettaa röökinpoltto tähän? Miksi just nyt? Aivan, kun ei tarpeeks olis jo kaikkea. Nyt varmaan koko kansakunta ajattelee, että ”Se on raskaana, kun ei polta.” Ja en muuten ole. En vaan jaksanu eilen lähteä kauppaan, ku kirjotin mieluummin tietokoneella tekstiä. Miks pitää avata suunsa ja höpöttää pehmeitä ennen ku ajattelee, mitä siitä vois seurata?

Vitkuttelen viimeiseen asti koiran lenkittämistä. Soitan kyllä siskolle ja äidille kertoakseni oudot uneni, mutta en saa lähdettyä koiran kanssa ulos ennen kuin on pakko. Muistan ottaa aamulääkkeet (pisteet siitä, monena aamuna ne unohtuu!) ennen lähtöä. Ryhmäterapiaan meen autolla, mutta mulla ei saa olla aikaa pysähtyä kauppaan. Ja vitkustelustani seurasi se, etten ehtinyt mennä bussilla terapiaan – tosin ei bussilippu olis voimassa niin kauaa, että ehtisin samalla lipulla kotiin. No, nikotiinipastilli suuhun ja koiran kanssa ulos! Pääsen lähtemään varttia ennen ryhmän alkamista ja ehdin ajoissa paikalle. Nippanappa. Ensimmäisen puol tuntia terapiasta mietin vaan tupakkaa ja sitä, miten kaikki näyttää käveleviltä röökeiltä. Ahdistaa ja painan kynsillä sormenpäitä. Pikku hiljaa rentoudun ja hengittelemällä pääsen jonkunlaiseen sisäiseen rauhaan – hetkellisesti. Mä oon niin raunioina, ettei o tosi!

Ryhmästä kotiin suorinta reittiä – ei kuntosaleja tai kauppoja. Taas löyty uusia keinoja hallita ahdistusta ja oloa. Eniten innostuin tosta ”työkalupakista”, minkä saan koota itelleni. Ensimmäinen ajatus siitä oli, että ”Jes, pääsen askartelemaan!” Kotona vauhkoon siitä avopuolisolle ja hermot kiristyy koiran haukkuessa jaloissa. ”Kiva kun tulit kotiin, mulla on nälkä, leiki mun kaa.” Pystyn kuvittelemaan koiran sanat päässäni ja tuntuu, että mä räjähdän. Hengitä sisään – kaks, kol, nel – pidätä hengitystä – kaks, kol, nel, viis – ja hengitä ulos – kol, nel, viis, kuus, seittemä. Soitan äidille ja höpisen tarpeestani miellyttää kaikkia ja istun ilman tupakkaa aurinkoisella parvekkeella. Kaide pelottaa mua ja keskityn juttelemaan vain äidin kanssa. Miksi tunnen näin? Miks vaadin liikaa iteltäni? Mistä oon tän oppinu?

Haen kahvit itselleni ja avopuolisolleni. Laitan uuden Muumilaakson jakson pyörimään, mutta en pysty keskittymään siihen sillai intensiivisesti vaikka haluaisin. Kuuntelen jakson loppuun ja yritän jatkaa muita tv-sarjoja. Ei riitä keskittyminen. Avaan koneen ja olen taas kyttäämässä, kun joku tipu kuoriutuu. Ahdistaa ja yritän muistaa hengittää. Vituttaa olla tässä ja nyt. Yritän päästä ajatuksesta yli ja rauhoittua – se on vain ohi menevä ajatus. Keskitän kaikki voimavarat tietokoneella pelaamiseen ja blogin mainostamiseen Facebookissa.

Vastoinkäymiset yllättävät ja hengittelen – keräillen ajatuksia ja tsemppaan toista puoliskoani. Sorrun polttamaan tupakan, vaikkei se auta edes omaan olooni. No, en lannistu sortumisesta – tästä voidaan vain jatkaa eteepäin! Juon kupillisen kahvia ja alan etsiä viimeksi ostamiani Muumi-tarroja. Saan siitä pakkomielteen ja yritän kaivaa mieleni sopukoista sitä, minne ne laitoin. Lopulta löydän ne kalenterin välistä – mistä ehdin sitä jo etsiä lukemattomia kertoja. Anyway – ne löytyivät!

Avopuolisoni pelatessa, avaan kalenterin ja alan koristella sitä. Mietin pyykkikoneellisen pesua, mutta se jää ajatuksen tasolle. Kuuntelen Youtubesta videoita ja koristelen huhtikuun kuukausinäkymää merkiten sinne lääkärit ja terapiakäynnit. Alan jännittää huomista hammaslääkäriä ja yritän poistaa ajatuksen minusta palaamalla terapiakäynnillä saamiini työkaluihin. Yritän keskittyä myös kotitehtäviin, mutta en saa itseäni vielä kasaamaan ”hätäensiapupakkausta ahdistukselle.”

Siivoan kalenteritavarat olohuoneesta ja alan tehdä ruokaa. Huomaan, että olen poistanut päivän aikana ahdistusta pysähtymällä – havainnoimalla tosiasioita ja yrittäen keksiä ratkaisuja, joiden avulla selviämme näistä vastoinkäymisistä. Niitä löytämättä keskityn ruuanlaittoon ja yritän poistaa ajatukseni ahdistavista syytöksistä – niitä on päivän aikana mielessä useasti.

Ysiltä nappaan iltalääkkeet ja annan koiralle iltaruuan. Lenkitän koiran vasta hiukan jälkeen kymmenen, ettei vastaan tulis kauheen monta muuta koiraa. En jaksa sitä, että toi haukkuu kaikille pelkoaan – mieluummin jahdataan pupuja ja kävellään rauhassa. Pelaillaan Pokemonia ja saan laskea niin monta kertaa kymmeneen, ettei ole tosi!

Koira kykenee yllättävän fiksusti toimimaan lenkillä ja muistan kehua häntä monta kertaa. Kotona muistan laittaa ylös sen, että olen suorittanut kotitehtävän tältä päivältä. Uni löytää mut nopeesti ennen yhtätoista Frendien pyöriessä taustalla.

Kaikki päivät eivät ole mustavalkoisia

On ihanaa kertoa teille, ettei jokainen päivä ole musta. Tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole joka päivä masentunut vaan jaksan tehdä asioita. Muistan, että lääkäri sanoi siitä minulle monta kertaa: Vaikka olet sairauslomalla diagnoosilla masennus, et ole sidottu kotiin. Tee asioita, joista pidät. Nyt ymmärrän, miksi hän toisti tätä niin monta kertaa ja jokaisella käynnillä. Syyllisyys painaa välillä takaraivossani, mutta yritän opetella elämään tämän kanssa.

Hyvänä päivänä innostun ja elän hetkeä, jolloin uskon parantuvani. Oli lähes euforinen olotila, kun pitkän mustan kauden jälkeen jaksoi tehdä asioita. Sanoinkuvaamattoman mahtava tunne, vaikka samaan aikaan todella pelottava. Tärkeä juttu tässä kaikessa on kuitenkin ollut se, että parantuminen on tavallaan uuden opettelua. Kokonaan uuden elämän aloittamista. Olen elänyt masennuksen kanssa niin monta vuotta, etten muista miten elää ilman sairautta. Aina takaraivossa on pieni epävarmuus omasta olemisesta. Kenelle elän? Onko tämä sitä, mitä haluan tehdä? Riitänkö tällaisena muille ihmisille? Sun pitää parantua, jotta voit sairastuttaa itses uudestaan, kun elät kaikille muille. Jep, ei ihan tervettä ajattelua. Mutta mä paranen ja yritän opetella uudelleen elämään.

Hyvät päivät ovat melkein yhtä tavallisia kuin ne hankalatkin päivät. Tosin, niitä on ainakin itselläni ollut hieman harvemmin. Yritän noina päivinä ravistella huonoa omaatuntoa hartioiltani. Silloin jaksan käydä elokuvissa, keikoilla tai vaikka tavata ystäviä ilman ponnisteluja. Arkipäiväiset asiat hoituvat ja pyykinpesukone tuntuu tyhjentyvän kuin itsestään. Toivon todella, että näitä hyviä päiviä alkaisi ilmaantua arkeeni useammin ja paraneminen tästä sairaudesta voisi olla jonain päivänä totta.

Masennus (ja sen parantaminen itsenäisesti) on vienyt elämältäni niin paljon asioita. Se on vienyt ystäviä, hankaloittanut taloudellisia resursseja, ottanut minusta rohkeutta ja voimakkuutta jatkaa. Nyt, kun opettelen elämään parantuvan sairauden kanssa, tavoittelen sitä, että saisin asiani kuntoon ja voisin jonain päivänä todeta selvinneeni. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka kunnioittavat sairauttani, mutta osaavat olla kanssani sitä pelkäämättä. He tietävät, että tästä voi parantua ja tarvitsen heitä parantuakseni – sen vuoksi, että minulla on syy jatkaa olemassa oloani.

Parantuminen tapahtuu omassa mielessä, eikä tähän tehoa samalla tavalla lääkkeet kuin hammassärkyyn tai leikkaus katkenneeseen jalkaan. Mielialalääkkeet auttavat usein tasaamaan niitä mielen huippuja – ja siksi koen niiden olevan hyvä apu pahimmasta selviämiseen. Terapia ja keskusteluapu sen sijaan auttavat jäsentämään ajatuksia ja tsemppaavat sinua eteenpäin. Pelkillä lääkkeillä ei parannu – olen siitä elävä esimerkki. Onneksi elävä enkä kuollut. Kukaan ei voi parantaa mieltäsi puolestasi vaan sinun on tehtävä se työ itse. Ja se vaatii motivaatioksi tavoittelemisen arvoisia asioita – perhe, ystävät ja läheiset ovat tukiverkkona paranemisessa – he eivät paranna sinua. Olen itse alkanut jo haaveilla tulevaisuudesta ja odotan sitä toisinaan innolla. Mitä kaikkea minulle vielä tapahtuukaan? Ja mitä kaikkea voin vielä tälle maailmalle antaa?

Masennuksesta voi kuulemma selvitä – minäkin yritän.

Miten hain apua?

Kesälomani aikana oloni alkoi olla vaikeampi kuin aiemmin. Tietynlaista apeutta ja voimattomuutta paikkasin työllä ja työnteolla, koska koin ettei minulla ole muuta annettavaa. Kesälomani läheni loppuaan eikä oloni parantunut vaan päin vastoin. Oloni oli vielä kurjempi ja päätin, että asialle pitäisi tehdä jotain.

Läheiseni huomasivat voinnissani muutoksia jo heinäkuussa, mutta pääsin vasta elokuun lopulla lääkäriin. Läheiseni pohtivat osastojaksoa minulle, kun en jaksanut pitää huolta kodista. Selitin kaiken kiireellä ja työstressillä. Sairauden myöntäminen ja sen tajuaminen, että tarvitsen apua – oli vaikeaa. Sain lääkärille ajan samalle viikolle, jonka jälkeen lähdin kotoa pakoon kaikkea mökille. Mökiltä palasin lääkärikäynniksi kotiin ja lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa. Ja sillä tiellä olen edelleen.

Pelkäsin tuolloin lääkärissä ottaa puheeksi oman itsetuhoisuuteni, joten matkasin lääkäriin vain hakemaan apua käynnissä olevaan mielialalääkitykseeni. Ja siihen, että saisin nukuttua. Lopputulos olikin jotain aivan muuta, kuin lääkityksen muutos. Mutta se rohkea askel kannatti ottaa. Tein BDI-testin, jonka tulos ei yllättänyt ketään.

Lääkitystä alettiin muuttaa ja lääke päätettiin vaihtaa kokonaan toiseen valmisteeseen. Ensin edellisen lääkityksen alasajo ja uuden nosto. Tämä vei aikaa kaikkiaan pari viikkoa, mutta tuli hoidettua. Lääkitystä on edelleen muuteltu ja annostusta nostettu sopivammaksi. Olen myös saanut lääkityksen univaikeuksiini, jotta saisin nukuttua yöt. Vaikka tästä kaikesta alkaa olla aikaa jo monta kuukautta, en ole vieläkään kunnossa. Päivien voinnit aaltoilevat ja vaihtelevat monta kertaa. Tilanne on kuitenkin tasaisempi kuin elokuussa enkä halua aktiivisesti menettää itseäni. En halua satuttaa itseäni tai lakata olemasta. Haluan parantua ja se vaatii paljon. Ja vielä vähän enemmän.

Ota ensimmäinen askel ja ole rehellinen itsellesi. Kehu itseäsi pienistä onnistumisista äläkä moiti ja takerru epäonnistumisiin. Sinäkin voit parantua. ❤

Uusi mahdollisuus

Uusi aamu on aina uusi mahdollisuus. Niin sitä voisi luulla tai kuvitella. Viimeisimmät viikot ovat olleet itselleni melko ahdistavia ja hankalia. Ei mitenkään sillä, että olisi tapahtunut jotain erityistä. Aamulla on hankala saada vaatteita päälle ja ruokailut ovat olleet lähinnä mielitekojen tyydyttämistä, ei niinkään itseään ravitsevia hetkiä. Suihkussa saan käytyä ehkä kerran viikossa, juuri ennen lääkärin tapaamista tai itse havahdun siihen, että olisi parempi peseytyä. Mutta aina sitä odottaa, että uusi päivä toisi tullessaan sen paremman olon ja tämä ahdistus loppuisi kuin seinään. Sitä hetkeä ei ole vielä tullut.

Tämä kaikki on osa tätä sairautta – masennusta. Toisinaan lääkemuutokset aiheuttavat takapakkia ja toisinaan oma velvollisuudentunto on toisinaan syyllisenä voinnin seilailuun. Mielialat heittelevät päivittäin monta kertaa ja useina päivinä ei tunne tyhjyyden lisäksi muuta kuin sitä tyhjyyttä. Päivät kuluvat, mutta vointi ei ota parantuakseen siitä huolimatta, että yrittää tehdä sen eteen paljon töitä. Itsetuhoisuutta ei ole onneksi ilmennyt, vaikka olo on tyhjä ja merkityksetön monta kertaa päivässä.

Mutta yritän pysyä positiivisena ja tavoitella parantumista. Joka päivä ja oikeastaan joka hetki. Nämä notkahdukset kuuluvat tähän parantumisen polkuun ja noh, tätä polkua tallaillaan vielä pitkään.

Voimia ja jaksamista kaikille kohtalotovereille!

Ote päiväkirjasta kesältä, joka muutti kaiken.

Miksi juuri minä? Miksi minuun sattuu? Miksi tulevaisuus näyttää mustalta? Voiko tästä parantua?

”Mun aikuisiän masennusjaksot on aina selittynyt jollain – tätä lukuunottamatta. Viimeksi tunsin näin vuosi sitten. Silloin olin fyysisesti rikki. Oikeastaan se syksykin oli vaikea ja nyt olen tässä ahdistuksen ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. 

Edellinen tällainen oli silloin, kun tulevaisuus oli epävarma. Mutta näin voimakkaita toiveita kuolemasta mulla ei ole ennen ollut. Tai näin kovaa halua satuttaa itseäni. Mun lääkitystä muutetaan, josko sekin alkais auttaa?

Vaikea uskoa, että selviän. Olo on musta ja iloa tuottavia asioita vähän. Ja niitä voimia jaksaa – minimaalisesti. En saa otetta elämästä – en näe merkitystä olemassaolooni. Mun sisin itkee taukoamatta, oikeita kyyneleitä ei ulos tule. On vaikea yrittää, kun ei jaksa.

Mutta olen hakenut apua. Pelkään juoda viiniä, koska silloin haluan satuttaa itseäni enemmän. Keräsin rohkeutta ainakin kaks viikkoa, että sain lääkäriajan varattua. Ja senkin sillä verukkeella, että mun lääkitystä nostettaisi. Mut sitä muutettiin. 

Mun aloitekyky on ihan nollissa, mutta yritän sen verran ku jaksan. Jos jaksan. Rehellisyyden nimissä oon naarmuttanut mun jalkaa ja vaan siks, että paha olo päästä katoaisi. Mutta se ei katoa.”

Näin kirjoitin päiväkirjaani kesällä 2018. Muistan tuon hetken ja toivottomuuden. Muistan tuon ahdistuksen. Onneksi tie paranemisen polulla on aloitettu ja tuo itsensä satuttamisen tarve on kadonnut lähes olemattomiin. Ja ei, en ole satuttanut itseäni edelleen, mutta toivottomina hetkinä mielessä käy äärimmäiset keinot päästä pahasta olostaan eroon. Kuljen kohti valoisaa tulevaisuutta, jossa on jo ripauksia toivoa. Eniten olen kiitollinen sille osalle itseäni, joka päätti hakea apua.

Muista, että apua on saatavilla ja myös sinä voit saada sitä. Jos et muualle keksi hakeutua, niin päivystyksessä osaavat myös auttaa. Ota kuitenkin ensisijaisesti yhteyttä oman alueesi terveydenhuoltoon, yksityiselle terveysasemalle tai ylitsepääsemättömissä itsetuhoisissa syvyyksissä päivystykseen. Sinulla on toivoa, sinulla on mahdollisuus.

Sinä olet arvokas. ❤

Jokaisen henkilökohtainen

Ei ole olemassa yhtä tiettyä kaavaa, jolla yksilö voi selättää mielen vahvan sairauden. Ne, jotka väittävät, että jokaiselle toimii samanlainen polku paranemisen suhteen, ovat väärässä. Jokaiselle on oma polkunsa pohjalta ylös kuten myös sinne pohjalle. Jokaiselle on oma toimiva tapa pelastua mieltä horjuttavalta sairaudelta.

Matka pohjalle voi olla yllättävä – ehkä suora seuraus jostain suuremmasta kriisistä tai mahdollisesti monien asioiden summa, jotka ovat pitkään horjuneet vointia. Vointi voi romahtaa yhdestä pienestä viimeisestä puhalluksesta. Oma kriisiäni ja sairastumista kuvastaa pitkään sinnitelty arki, syvälle haudatut kipeät tunteet ja viimeinen tornia horjuttava tuuli. Ja nyt yritän parantua sekä palata takaisin yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi. Ei ole muuten helppo tai mutkaton tie!

Tämän blogin tarkoituksena on toimia vertaistukena ja antaa tietoa minun kokemuksestani. Ja muistuttaa jokaista sairastunutta, ettet oikeasti ole yksin. Ainakin itsestäni tuntui siltä monen monta kertaa – ja usein. Tuo tunne saattoi olla ohi menevä fiilis, mutta se toistui usein monta kertaa päivässä. Tuota tunnetta kesti pitkään ja se haki syvyyttä, kun itse yritin taistella mielen demoneita vastaan. Haluan luoda toivoa paranemisesta, vaikka koko prosessi on itsellänikin täysin kesken. Eikä tästä ole olemassa tiettyä paranemisaikaa, jokainen paranee omalla tahdillaan ja matkaa omaa polkuaan, jossa saattaa tulla suuria ylämäkiä tai vastaavasti valtavia pohjanoteerauksia. Mutta ne kuuluvat osaksi tätä paranemisen polkua.

Meillä on vielä näytettävää maailmalle ja maailmalla on paljon annettavaa meille. Ja ei, siltä ei todellakaan tunnu joka hetki! Mutta olen kuullut, että tästä voi parantua. Olen huomannut, että se on pitkälti omasta itsestä kiinni. Ja siitä, ketkä saat kulkemaan toipumisen matkalle kulkemaan rinnallesi. Yksinkin tästä voi selvitä, mutta se tie on hankalampi ja vaikeampi. Tässä vaaditaan jokaiselta kantilta taistelutahtoa ja periksiantamattomuutta. Ne ovat vaikeita seikkoja, mutta toisinaan välttämättömiä.

Tämä blogi tulee olemaan rehellisen suorasukainen kuvaus minun kokemuksestani. Minun kokemukseni ei ole samanlainen kuin sinun, joten älä panikoi. En aio kaunistella tilannettani, mutta pyrin sensuroimaan suurimman kuopat. Tai ainakin silottamaan niitä. Masennuksesta parantuminen ei ole yksiselitteinen tai helppo tie. Ja vielä vähemmän helppo, kun joutuu taistelemaan oikeuksistaan ja itselle sopivista hoitomuodoista, jos niistä edes ymmärtäisi jotain.

Tervetuloa paranemisen polulle! Toivottavasti saat tästä voimaa ja vertaistukea matkallesi.