Flunssaa ja muita kuulumisia

Sairastuvalta terveisiä! Sain perjantaina diagnoosiksi lääkäriltä korvatulehduksen ja moni on sanonut, että se on lasten tauti. Joten ikinuori pitää kiinni lapsenomaisuudestaan. Ja tietysti oikeudestaan nukkua pehmolelu kainalossa. Nyt alkaa jo olo helpottaa, tuskaisinta oli viime viikolla.

Se, että olen halunnut nyt kipeänä nukkua pehmolelun kanssa, on tapa joka jäi kesältä 2014. Olin tuolloin muutaman yön osastolla sairaalassa. Kuvan Lempi-lammas on ostettu tuolla reissulla unikaveriksi, kun olin yksin ja kaukana kotoa. Nyt flunssaisena unikaverina on ollut Peksi-yksisarvinen Lempi-lampaan paikkaa pitämässä. Tuo parisuhteeni toinen osapuoli vähän ihmetteli tätä, että haluan nukkua pehmolelu kainalossa. Ihmettelystä huolimatta hän ymmärsi, että se tuo jonkinlaista lohtua tämän flunssan keskellä. Mutta en silti joka yö tule tulevaisuudessa raahaamaan pehmoleluja sänkyyn nukkumaan.

Ja muihin kuulumisiin! Elämä on täällä heitellyt ja koetellut pientä kulkijaa. Tulevaisuus näyttää toisinaan mustalta, mutta toivoa on masennuksen parantumisesta. Sellaiset huonot päivät ovat tyypillisiä kenelle tahansa, mutta en osaa suhtautua niihin itse samalla tavalla. On hankalaa, kun kaikki huonot tai hankalat tilanteet yrittää selittää sairaudella. Tästä keskustelin tänään myös sairaanhoitajan kanssa, joka muistutti olemaan itselle armollinen. Sitä yritän edelleen olla itselleni ja muille.

Terapia on alkanut ja toipumisen tie on alulla. Emme ole vielä käsitelleet niitä hankalimpia asioita, mutta uskon sen olevan melkoisen raskas matka. En stressaa sitä kuitenkaan etukäteen vaan matkaan päivä kerrallaan ja yhtälailla terapiakäynti kerrallaan. Nyt olemme käsitelleet asioita, jotka auttavat arjessa. On mieltä avartavaa sanoa asioita toiselle ääneen ja samalla tajuta, että on ajatellut tai toiminut ehkä liikaa tunteen edellä. Tässä on kehittymisen paikka – ja näin ollen uudelleen oppimisen paikka. Parantuminen on yhtä oppimista – elämän uudelleen elämään oppimista. Se on varmasti sen arvoista.

Tunteiden säätely on edelleen haaste itselleni ja kuljen liikaa tunne edellä. On muistuteltava itselleni, etteivät tunteet ole tosi asioita vaan ohi meneviä tunnetiloja. Tunne edellä 29 vuotta eläneenä on todella hankalaa yrittää huomioida tunteita vain vähän ja toimia niitä vähemmän huomioiden. Tunteet tulevat kuulumaan elämään ja niitä on opittava hallitsemaan.

Tasapaksulta ja harmaalta tuntuva arki vie voimia, mutta olen jaksanut silti olla hivenen sosiaalinen ja osallistuva. Kerron teille myöhemmin niistä isoimmista siisteistä jutuista, joissa olen viime aikoina ollut mukana. Nyt vie voiton flunssa ja kylmät varpaat. Taidan siis sukeltaa peiton alle.

Koittakaa pysyä terveinä ja nauttia syksystä. ❤

Pimeä varjo

Tahtoisin piiloutua itseltäni. Olen aivan liian kriittinen ja piirteeni muistuttavat perfektionistia, koska vaadin itseltäni täydellisyyttä ja onnistumista heti. Pettymykset koen itse, koska odotan onnistumista ilman takaiskuja ja vaikeuksia. Terveisiä siis uuden elämän sivulta 2! Onnistuin siis olemaan ilman tupakkaa 6 päivää ja se 7. oli vaikea. Repsahdus muuttui päivän aikana viideksi repsahdukseksi ja seuraavanakin päivänä tupakoin, vaikka maku hirvitti ja ällötti. Todellisuudessa repsahdus kesti kolme päivää ja sisälsi noin 16 savuketta. Saman verran kuin aikaisemmin poltin päivässä. Mutta nyt olen ollut jälleen tupakoimatta ja tänään on uuden elämän päivä 2 – eli savuttomuuden toinen päivä (ja toinen yritys).

Keskustelin äitini kanssa tästä repsahduksesta ja totesimme yhdessä, että olen itselleni liian ankara. Nyt olen alkanut odottaa pimeää, jotta pääsisin piiloon itseltäni ja mieleni ankarilta ajatuksilta. Jos en onnistu heti, olen huono. Jos onnistun heti, olen super – mutta se ”super”-tunne kestää vain hetken. Tässäkin suhteessa minun on opeteltava elämään uudelleen – olemaan todella itselleni armollinen. Vaikka olen masennuksesta puhunut ääneen ja muistuttanut kaikille sitä, että on oltava armollinen, olen unohtanut sen itse. Ja tämä on todella tyypillistä minulle, koska unohdan välittää ja huolehtia itsestäni. Pidän vain muista huolta.

Seesteisyys, rauha ja armollisuus.

Mikäli sinulta on mennyt ohi, niin realityohjelma Big Brother on palannut ruutuun viime viikolla! Olen aivan koukussa tähän ja vietän BB-talon asukkaiden kanssa aikaa television välityksellä melkein 12 tuntia vuorokaudesta. Saatan ali- tai yliarvioida tätä yhteistä aikaamme, mutta paljon vietän aikaani katsoen talon tapahtumia. On siis huono asia, että 24/7 näkyy Ruutu+-palvelun kautta. Alunperin otin tuon Ruutu+:n Syke-sarjan uusien jaksojen vuoksi. Nyt olen seurannut niin Big Brotheria, Selviytyjiä, Suurinta Pudottajaa ja kohta jatkuvia Greyn Anatomian jaksoja. Kyllä, olen juuri nyt tv:n orja. Se sallittakoon, sillä olen saanut kuitenkin tehtyä ruokaa, lenkitettyä Ainon, käytyä kaupassa ja tällä hetkellä taustalla pyörii pyykkikone.

Olen jakanut Facebookiin runon, joka on kuvastanut tuolloin omia tunteitani. Edelleen runon sanoma koskettaa minua ja mielestäni muistuttaa pysähtymään tähän hetkeen. Runon olen siis itse runoillut ja pyrkinyt tuomaan fiilistäni esille.

Pimeän illan varjossa,
istun,
hengitän.
Luon oman hetkeni,
vaellan,
vaikenen.
Saan hetkeni hiljaisuudesta,
hetkestä,
tästä.
Maailma on tässä,
hengittää,
hengähtää.

Terhi/2017

Muistakaa olla itsellenne armollisia ja elää tässä hetkessä. Tämän hetken paha oloni johtuu siitä, että teen mielessäni oletuksia muiden odotuksista itseäni kohtaan. On vaikea yrittää elää itselleen, kun on tottunut täyttämään muiden odotuksia. On siis todella hankalaa opetella elämään uudelleen masennuksen kanssa (ja toivottavasti joskus tämän selätettyä), kun ei ole oppinut koskaan elämään itselleen.

Mitä masennukselle kuuluu?

Terveisiä täältä masennuksen valtakunnasta! Halusin kertoa teille, mitä masennukselle kuuluu nyt ja miten sen kanssa täällä eletään. Onko se kadonnut? Onko toiveita parantumisesta? Onko otettu takapakkia? Näihin saat vastauksen tuota pikaa!

Aluksi pieni kertaus tästä matkasta. Matkani masennuksen kanssa on alkanut kauan sitten, mutta viimeisin diagnoosi on elokuulta 2018, jolloin F33.2 (toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita) diagnosoitiin työterveyslääkärin toimesta. Hakeuduin lääkärille vaihtaaksesi toimintakykyäni ylläpitävää lääkitystä, jotta voisin palata kesäloman jälkeen töihin. En palannut vaan jäin sairauslomalle ja hoitokontakti akuuttipsykiatrialle luotiin. Lääkitystä muutettiin ja todettiin, että sairausloma tulee kestämään jonkin aikaa – sillä ollaan siis edelleen. Tänä keväänä F33.2 sai kaverikseen diagnoosin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Hoitokontaktini on tällä hetkellä mielialatyöryhmässä ja eilen tapasin terapeuttini, jonka kanssa matkaa aletaan taivaltaa ensi kuussa.

Masennus nostaa päätään viikottain vaikka yritän haastaa itseäni tekemällä asioita ”vaikka väkisin.” Itsetuhoisuus on ollut ajatuksissa, mutta itsetuhoisen käyttäytymisen olen saanut kukistettua. Niitä haitallisia ajatuksia itsestä ja elämästä on edelleen ollut ja toisinaan päivinä en saa otetta mistään. Niitä hyviä päiviä on alkanut olla kuitenkin enemmän vaikka ne unohtuvat helposti vaikealla hetkellä.

Elämä vaikuttaa toisinaan elämisen arvoiselta, mutta niitä päiviä, joina miettii kaiken tämän järjellisyyttä, on silti useita. Onneksi terapia alkaa syyskuun alussa, ehkä saan tämän kaiken pikku hiljaa kasaan? Olen täällä masennuksen alla kiitollinen kaikesta, mitä olen kokenut. Silti Jenni Vartiaisen Sivullinen kuvaa minua yhä enemmän. Tuntuu toisinaan, että elän oman elämäni ulkopuolella täysin sivullisena, kun oma elämä sujahtaa ohitse.

Vähän kuin summa summarum. Masennuksen kanssa eletään, vaikkei se nosta päätään päivittäin. On silti ajoittain raskasta arvuutella aamuisin, millainen päivä on tulossa. Useimmiten annan päivän vain tulla ja näyttää, mitä sillä on tarjottavanaan. On muistutettava sekä itseäni että teitä, jos masennus on ollut matkaseurana moni vuosia, ei parantuminen voi tapahtua ihan hetkessä.

Epäonnea vai onnen enteitä?

Pikaiset terveiset täältä Suomen Turusta! Tässä on sattunut yhtä ja toista, mutta päivä kerrallaan tallustetaan eteenpäin. Yritän saada tähän muutamaan sanaan kaikki tärkeimmät pääkohdat, joita tässä viime aikoina on sattunut. Kaikesta huolimatta on positiivinen vire tällä hetkellä ja sitä yritetään pitää yllä!

  • Oltiin äidin kanssa nauttimassa elävästä musiikista DBTL:ssa. Mahtavinta oli koko setti, jonka kuuntelimme – Popeda, Bonnie Tyler, Vesala olivat niitä, joiden keikat kuuntelimme. Oli mahtava päivä ❤️
  • Siskon koira oli meillä hoidossa muutaman päivän ja kaikki sujui hyvin. Aino tosin oli vähän kateellinen siskolleen, kun tämä lähti mukaan sinne, minne itse menin. Nyt on Ainokin saanut enemmän huomiota, kun siskon koira palasi kotiin.
  • Hääpuku saapui ❤ Puku oli sopiva, mutta yläkropan pitäisi silti hieman kiinteytyä, joten…
  • Sain inspiraation ja aloitin hääkuntoon-projektin! Liikunnan lisäämistä arkeen ja hieman katsoo, mitä syö. Ainakin ensimmäiset päivät ovat sujuneet hyvin!
  • Kävimme juhlimassa pörröisen puoliskon siskon lasten syntymäpäiviä. Oli ihana nähdä pienten riemua lahjoja avatessa. ❤️

Ja sitten niitä mahdollisia onnen enteitä eli epäonnisia tapahtumia. Melkein kaikki tapahtumat osuivat sunnuntaille ja aloin miettiä, onko sittenkin perjantai 13. päivä. Meinasi usko loppua, mutta siitä sunnuntaista selvittiin.

  • Epäonninen sunnuntai alkoi sillä, että Ainon häntä jäi hissin oven väliin ja häntää tuli haava. Saatiin kuitenkin häntä puhdistettua eikä haavakaan ollut iso – onneksi.
  • Sunnuntai jatkui sillä, että tiputin myytävän kulhon, kun olin viemässä sitä ostajalle. Ne kaupat meni siis sivusuun, mutta posliinin sirpaleet tuovat äidin mukaan onnea.
  • Seuraavaksi meni rikki hyvin palvellut mekko, johon tuli reikä rintamuksen kohdalle. En uskaltanut liikkua enää mihinkään vaan aloin luonnostella hääkoristeita kotona.

Tällaiset pikaiset kuulumiset täältä ja tältä erää. Palataan pohdintojen kanssa loppuviikolla asiaan!

Fanityttö 4-ever

On olemassa yksi yhtye, joka oli 15 vuotta sitten ylitse muiden. Teinitytön särkyneet unelmat ja raastavat tunteet saatiin peittoon yhtyeen kappaleilla. Jokaisesta kappaleesta löytyi jotain, johon samaistua ja sitä se myös oli seuraavat vuodet. Menetykset ja elämän ihanuudet peiteltiin musiikilla. Se fanityttö heräsi henkiin vahingossa, kun kuuntelin yhden kappaleen yhtyeeltä. Nykyiset kappaleet eivät oikein iske, mutta ne vanhat – joihin liittyy muistoja. Ne iskevät edelleen.

”Teemu on JUMALA”

Uniklubi – minun ja ystäväni ensimmäinen (ja valitettavasti viimeinen) yhteinen keikka Nuorisokeskus Palatsissa lokakuussa 2004. Olimme molemmat lääpällämme yhtyeen basistiin ja häntä tituleerattiin jumalaksi. Olen yhdistänyt Marilyn Mansonin version kappaleesta Personal Jesus juuri tähän basistiin. Nyt löysin kyseisen basistin omaa tuotantoa – rakastuin uudelleen. Sisäinen fanityttö heräsi henkiin. Olen sanaton – luulin, että se fanityttö oli jo kadonnut menneisyyteen. Mieleen tulee elokuu 2004, jolloin tivolin laite soitatti Kylmää-biisiä. Kuinka Olemme yhtä oli yksi mahtavimmista kappaleista ikinä. Kuinka Tunnit kappaleesta tuli niin raskas, ettei sitä pysty kunnolla kuuntelemaan kuin vahvan humalan ollessa läsnä. Rakkautta ja Piikkilankaa – Näiden tähtien alla. Osaan näitä kappaleita edelleen ulkoa ja näitä laulettiin tunteella – teinityttöjen vankkojen elämänkokemusten pohjalta. Ja se, kuinka kaikki kappaleet olivat kuin omasta elämästä.

Tykkään!

Viime yönä tuo ystäväni vietti unessa kanssani juhannusta. Aamulla ikävä painoi, mutta sain käännettyä sen kiitollisuudeksi. Kiitos, että sain viettää kanssasi raastavia teinivuosia ja olla osana elämääsi. ❤ Syytän tästä huomista syntymäpäivää, koska ikäkriisi on läsnä. Miten fanityttöajoista voisi olla jo niin monta vuotta? Miten ystävän poisnukkumisestakin on jo melkein se 15 vuotta? Mihin kaikki tämä aika on kulunut? Itseni etsimiseen?

Onko siellä lukijoissa suuria fanittajia? Ketkä olivat teidän fanituksen kohteita?

Et ole sittenkään yksin.

En tiedä, mistä aloittaisin purkamaan tätä kaikkea. Vointini on heitellyt jälleen viime aikoina melko rajusti laidalta toiselle. Huomaan väsähtäväni pienestäkin sosiaalisesta kanssakäymisestä, mutta yritän haastaa itseäni joka päivä edes johonkin arjen askareeseen tai sosiaaliseen koetukseen. Tämä on ollut myös ensimmäinen viikko ilman DKT-ryhmän tukea ja se on luonut oman jännityksensä arjesta selviytymiseen. Ryhmästä tuli kuitenkin niin tärkeä ja suuri osa kuntoutumista sekä uusien taitojen opettelua.

Mitä maailmalla on seuraavaksi tarjota minulle?

Tapasin lääkäriä pari viikkoa sitten ja hän antoi uuden diagnoosin masennuksen rinnalle. Samalla hän antoi minulle aikaa toipua ja kirjoitti sairauslomaa helmikuun 2020 loppuun asti. Ensimmäiset tunteet, jotka nousivat pintaan olivat pettymys (en ole vielä terve), ahdistus (toivunko tästä koskaan) ja toivon sekä toivottomuuden sekainen möykky. Toivun, mutta hitaasti. Tämä loppuu joskus. Koska osaan nauttia elämästä kuten ennen? Koska olen viimeksi ollut oikeasti terve?

Seuraavaksi keskustelimme tästä tilanteestani työterveydessä, jossa totesimme, ettei minun ole _ainakaan tässä tilanteessa_viisainta palata sosiaalialalle. Ammatillisen kuntoutuksen tie alkaa hakemuksilla ja pohdinnoilla siitä, mitä voisin tulevaisuudessa tehdä. Palautin työavaimeni, koska paluu tuntuu epätodelliselta ja mahdottomalta. Mahdottomalta, jos haluan olla terve. Epätodelliselta, jos haluan pysyä kasassa edes jollakin tasolla.

Sain ensimmäisen ajan sairaanhoitajalle kesäkuulle. Tuli sellainen olo, etten olekaan yksin tämän sairauteni kanssa. Minua autetaan sittenkin. Odotan malttamattomana sitä päivää, että voin sanoa toipuneeni tästä sairaudesta ja eläväni täysillä. Mutta samalla se pelottaa minua, koska en muista millaista oli olla terve. Millainen elämä minua vielä odottaa kaiken tämän jälkeen?

Kaiken tämän keskellä en voi kuin kiittää niitä ihania ihmisiä, jotka jaksavat sinnikkäästi olla matkassani mukana. Yritän kiittää heitä viikoittain, mutta voimien ollessa täysin loppu, se unohtuu ja jää ahdistuksen alle. Joten kiitos teille, että olette osa elämääni. ❤

Tyyppi blogin takana

Haluan kertoa teille, kuka minä olen. Ja miksi olen täällä antamassa kasvot masennukselle? Ajattelin ensin, että pysyisin piilossa kirjoitusten takana, mutta tuntuu luonnolliselta kertoa, kuka täällä kirjoittaa. Aihe ei kuitenkaan ole millään tavalla mediaseksikäs tai iloinen. Osa lähipiiristäni tietää, että olen yrittänyt pitää blogia ainakin kolme/neljä kertaa ja jokaisena kertana se jokin on pysäyttänyt minut. Olen luonut itselleni jonkinlaisen muurin, jota en ole siinä jatkamisen hetkessä pystynyt murtamaan ja jatkamaan kirjoittamista sen jälkeen.

Mutta siis minä! Sosionomiksi itsensä lukenut 28-vuotias nuorehko aikuinen yksilö. Väitän, että olen viettänyt masennuksen kanssa viimeiset vuodet – ainakin 4-5 vuotta. Ensimmäisinä vuosina hain apua ja sain sitä mutta jäin silti tyhjän päälle. Oma aktiivisuus korostui avun hakemisessa ja muodosti muka ylitsepääsemättömän esteen, jota en saanut suoritettua. Mutta nyt, tässä harjoittelen uudelleen elämistä ja yritän parantua. Aikaahan tämä tulee viemään, mutta yritetään!

Kuva on vuodelta 2017 – tuoreempaa ja kelpuuttamaani kuvaa en tähän hätään löytänyt.

Mitä muuta minusta? Elämäni valona on ollut viimeiset 10 vuotta koirakaveri. Kipuilin yksinäisyyttä viimeiset 9 vuotta, kun parisuhdetta ei vain ollut – olin kaikki mielestäni hyvät vaihtoehdot pelästyttänyt pois luotani. Kerta toisensa jälkeen jäin tyhjän päälle ja yksin, jolloin oli todella vaikeaa uskoa, että riittäisin jollekin tällaisena kuin olen. Tuo tilanne muuttui viime vuoden syksyllä, kun löysin rinnalleni kumppanin, jonka kanssa haluan matkata samaa polkua. Kaikki tämäkin lähti siskon vitsistä, mutta palataan aiheeseen mahdollisesti myöhemmin.

Ja muuta? Olen ollut työnarkomaani viimeiset vuoteni ja tehnyt työni eteen kaiken. Hautasin itseni työhön, jotten ehtisi miettiä omia ongelmiani. Olin valmis tekemään ylitöitä ja joustamaan joka tilanteessa. Rakastin työtäni, josta jouduin masennuksen vuoksi jäämään sairauslomalle. Se, koska palaan töihin tai mitä tulen tekemään, ei ole huolenaiheeni nyt. Enkä pohdi sitä tässä en enempää.

Olen listannut harrastuksiani, jotka muuttuvat mieleni mukaan usein. Mutta muutamat ovat jääneet, vaikka taukoja on otettu niistäkin määrittelemättömiä kertoja.

  • Kalenteriaskartelu, jota voisi kutsua kalenterituunaukseksi. Siis paperikalenterin koristelua tarroin, teipein ja piirtämällä. Tapoja on yhtä monta kuin tuunaajaakin. Ehkä sekin tulee löytämään tiensä johonkin kirjoitukseen? Mutta, löysin vertaistueksi kalenterihulluudesta ryhmän Kalenterimania, jonka löydät tämän linkin takaa!
  • Pokemon go – tuo aaltoileva harrastus, joka kehittyy pelin kehittymisen seassa. Lenkkejä koiran kanssa siis piristävät Pokemonin metsästysreissut, muiden pelaajien kanssa käydyt raidit ja tehtävien suorittaminen. Tästäkin mulla oli reilun vuoden tauko, mutta viime kesänä jatkoin tätä uudelleen. Ja kannatti!
  • Kirjoittaminen, jonka muoto määräytyy fiiliksen mukaan. Eniten saan kirjoitettua runoja ja päiväkirjaa, muttei tarinoiden kertominenkaan tunnu tuottavan vaikeuksia – kun iskee inspiraatio, niin saatan kirjoittaa monta päivää putkeen (joo, välissä unta ja ruokaa sekä koiran lenkittämistä). Ja tämä blogi on yksi sen muodoista!
  • Käsityöt. Olen todellinen ON/OFF-suhteen käsitöihin muodostanut, mutta luovuus ilmaantuu toisinaan paikalle. Virkkaus, neulominen, palapelit, maalaus, piirtäminen… Sellaisia, joita saan ainakin joskus aikaan. Vaihtelevalla menestyksellä ja inspiraatiolla, mutta ainakin kerran vuodessa!
  • Vesijumppa/vesijuoksu. Alunperin kävin edesmenneen isoäitini kanssa vesijuoksussa ja -jumpassa, mutta nykyisin käyn siellä epäsäännöllisesti. Fiilis iskee toisinaan, mutta viime aikoina on ollut vaikea lähteä kotoa uimahalliin. Anyway, siskoni on ollut tässä mukana ja urhollisesti patistanut minua mukaansa uimaan. Ja oon tykänny!
  • Uusimpana kirjeenvaihto ja postcrossing! Mulla on kaks kirjekaveria ja postcrossing on siis lyhykäisyydessään sitä, että lähetetään kortteja toisille ympäri maailmaa. Voin kirjoitella teille vaikka harrastuksista erikseen, jos kiinnostuitte.

Ehkä teillä on nyt jonkinlainen kuva siitä, kuka minä olen? Kysykää, kommentoikaa, ihmetelkää – mä vastaan vointini mukaan!