Ajatusten virta ripauksella kiitollisuutta

Mulla on nyt suuri tarve kirjoittaa. Jotenkin työpöydän ääressä istuminen tuo sellaisen tunteen, että on saatava jotain aikaan. Jotain konkreettista ja julkaisukelpoista. Vaikkei mulla ole harmainta aavistusta siitä, mitä saan tähän kirjoitukseen luotua. Ainakin lupauksen siitä, ettei tässä kirjoituksessa ole päätä – eikä sitä kuuluisaa häntää.

Tänään eletään torstaita ja tiistaina on jouluaatto. Meillä ei ole vielä lopullisia suunnitelmia siitä, miten aiomme tuon päivän viettää. Terapiassa asiaa puin maanantaina ja pinnalle nousivat kaksi asiaa – hyvä ruoka ja läheiset. Enempää en joululta halua. Vain yhdessä juteltuja asioita, yhteisiä hetkiä, jouluruokaa ja rauhallisuutta. Haluan pysähtyä, vaikkei tässä ole mihinkään edes kiirehditty. Saanko jälleen toivoa sairaslomaa sairaslomalta? Tai pitäisikö tätä kutsua määräaikaiseksi työkyvyttömyyseläkkeeksi, kun viestillä eläke tupsahtaa tilille kuun alussa toimeentulo? Kuntoutustuki tämä lienee siten ihan oikeasti, mutta musta on humoristista kertoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä alle kolmekymppisenä.

Tammikuussa tapaan työterveyshoitajaa, jonka kanssa yritämme saada kuntoutustukiasioita järjestykseen. Tavoitteena on siis suunnitelman luominen, jotta kuntoutustuki jatkuisi mahdollisten opiskelujen ajan. Ja kyllä, olen enemmän kuin valmis kouluun. Opiskelemaan itselleni uutta ammattia ja vaihtamaan alaa. Vaikka olin jo unelmieni työssä, ei se ollut minua varten. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Spotifyn lista soittaa korviini kaikkia söpistely-biisejä. Olen toista päivää hieman alakuloinen ilman syytä enkä osaa jakaa tästä olostani pois. Jotenkin on vain sellainen alakuloinen olo. Tämä kertonee siitä, ettei masennus ole ihan täysin lähtenyt minusta – vielä. Yritän silti saada jotain aikaan – eilen kävi tiskikone ja unelmasukan pari sai muutaman kerroksen lisää. Neulominen on auttanut mua jäsentämään ajatuksia, harjoittamaan kärsivällisyyttä ja hetkeen pysähtyminen on ollut sitä kautta helpompaa. En siis ole jäänyt märisemään alakuloisuuteen vaan olen tehnyt sen eteen jotain, ettei se jäisi minuun asumaan.

Jospa kirjoittelen tähän ne asiat, joista olen tänään kiitollinen. Saisin tähänkin sen kiitollisen osan kirjoitusta. ♥︎

  • Läheiset ihmiset, joiden kanssa saan kokea ja nähdä tätä maailmaa. Erityisesti kihlattu, ystävät, sisarukset, vanhemmat ja läheiset sukulaiset ovat sellaisia, joista olen enemmän kuin kiitollinen. ♥︎
  • Masennuksen tuoma mahdollisuus oppia uutta ja opetella elämään uudelleen. Eniten olen kiitollinen siitä, miten olen saanut tutustua itseeni perusteellisemmin ja uudella tavalla.
  • Olen kiitollinen siitä, että osaan neuloa ja saan sillä tavalla luotua uutta. Ja tietysti olla ylpeä tekemästäni sukista/pehmoista/lapasista/luomuksista.

Ihanaa joulunaikaa kaikille ♥︎

Onko siellä sateenkaari?

Mikä ihana maanantai! Ei ahdista, olo on hyvä ja on aika ottaa ansaitut päiväunet. Viikonlopun nukkuminen on ollut vähän sekalaista ja rytmistä poikkeavaa, joten väsymys painaa päälle entistä tiukemmin. Aamulla kävin hyvällä terapiakäynnillä ja päivään suunniteltu ohjelma olikin siinä. Tosin päätin, että on aika laittaa pyykkikone laulamaan ja saada edes se yksi kotityö hoidettua.

Harmaantuva lenkkikaveri ❤️

Mutta muutama sananen masennukseni tilasta. Vaikka joka syksyinen kaamosmasennus on ollut tänäkin vuonna läsnä, olen onnistunut tämän vakavan masennuksen kanssa tilanteeseen, jossa minä ohjaan. Vielä keväällä taisi masennus viedä minua kuin pässiä narussa, mutta nyt ollaan jo saatu tämä taistelupari tasoitettua. On mieletöntä, että terapiassa voin sanoa olevani masennuksen niskan päällä! Tietysti tähän kuuluvat ne notkahdukset ja alamäet, mutta uskon selviäväni niistä hieman paremmin kuin aiemmin. Mulla on katse kohti tulevaisuutta ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita se tuo mukanaan: uusi ammatti (ja siihen opiskelu), uusi sukunimi (kyllä, otan puolisoni sukunimen), Kalenterimanian miitit (ja ne kaikki ihanat tyypit siellä!), lähestyvä joulu (ja lupa koristella koti) sekä ne muut asiat, joista mulla ei ole vielä edes tietoa. Olen hieman jopa hämilläni tästä, miten valoisasti tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäytyvät. ❤️

En voi kuin hymyillä ja todeta, että todellinen minä alkaa _vihdoin_ näyttäytyä sieltä mustan masennusverhon takaa. Edelleen on opittavaa ja hankalia hetkiä tulee varmasti eteen, mutta niistä voi selvitä (vaikka ne sillä hetkellä tuntuisivat maailmanlopuilta). Tässä on moni asia mennyt kohdilleen: toimivampi lääkitys, terapia, taloudellinen varmuus, läheiset ympärillä ja ehkä ne tähdet ovat olleet kannaltani otollisessa asennossa. Mene ja tiedä, mutta ainakin kaiken tämän eteen on tehty töitä, eikä se lopu tähän vaan jatkuu niin kauan kuin henki itsessä pihisee.

Ihanaa maanantaita harmaudesta huolimatta. ❤️ Ja muistakaa, sunnuntaina saa avata ensimmäisen joulukalenteriluukun!

Talviunilla.

Jatkuva harmaus tuntuu muuttavan myös minut harmaaksi, vaikka toimintakyky on maltillisesti kohonnut. Vesisade huuhtoo mieleni pieniä aurinkoja ja tuo tilalle tasaisen harmaan peitteen kuin eläisi sumun keskellä. Stressitasoa harmaus ei ole nostanut, kun siihen on suhtautunut inhimillisesti. Ihmistenkin pitäisi nukkua talviunta. Mielen pienet auringot nostavat päätään, kun kahtena päivänä on valkoinen maa. Lumi teki harmaudesta siedettävämpää ja maalasi harmaata vaaleammaksi. Kunnes vesisade tuli ja nieli alleen sen pienen toivon ja auringon, joka jo mielessä asusti.

Ainon synttäripäivä, jo 11. kerran. ❤️

Terveisiä siis täältä! Blogi päivittyy hiljalleen ja maltillisesti, mutta on yhä olemassa. Harmaus on lamaannuttanut toimintakykyä ja olen keskittänyt toimimisen neulomiseen sekä kalenteriaskarteluun. Lista teksteistä, jotka haluan täällä julkaista, kasvaa ja tartun niihin aina silloin, kun hyvältä tuntuu. ❤️

Muistakaa nähdä valoa tässä harmaassa syksyssä ja keskittyä positiivisiin asioihin. Ja ennen kaikkea, olla armollisia itsellenne. ❤️

Syyskuun ensimmäisen ajatukset

Päässä raksuttaa ajatuksia, mutta mistään ei saa kiinni ja punainen lanka on kadoksissa. On vaikea saada otetta ajatuksista ja tuottaa tekstiä tuosta mielen sekasorrosta. Mutta yritetään jälleen! Luulisi, että se on helppoa, kun kerrottavaa tästä kaikesta taas olisi. Mutta ei. Tämäkin kirjoitus on ollut luonnoksena ensimmäisen lauseen kanssa jo viikon. Ehkä se kertoo tästä enemmän kuin osaan arvatakaan?

Suuri yksittäinen askel on se, että olen löytänyt terapeutin! Aloitamme yhteisen taipaleen huomenna ja kuljemme tämänhetkisten tietojen mukaan ainakin vuoden. Tapasimme ensimmäisen kerran muutama viikko sitten tutustumiskäynnin merkeissä ja tuntui hyvältä puhua juuri tuolle henkilölle. Jännityksellä odotan, miten vointi tekee muuttuu kaikkien ylä- ja alamäkien kautta.

Ollaan Ainon kanssa harrastettu kävelyä ja iltalenkit ovat edelleen pysyneet melko pitkinä. Kävely on helpottanut omaa oloani ja noh, Pokemon on tietysti oma osansa tätä innostusta. Yllä oleva kuva on eiliseltä, kun käppäilimme hieman Jokirannassa yölenkillä.

Oma lukunsa on tupakoinnin lopettaminen, josta uskaltaa näin melkein neljän päivän tupakoimattomuudella jo puhua ääneen. Ja ei, en ole raskaana. Haluan vain haluan voida paremmin. Haluan säästää rahaa ja olla savuton. Ystäväni tsemppasi minut tähän aloittamalla itse savuttoman elämän, mutta jokaisen entisen tupakoitsijan oma taistelu on lopettaa ja hurrata omaa savuttomuuttaan. Jotenkin ajattelen myös sitä, että tässä opetellessa uutta elämää, voin opetella myös olemaan savuton.

Yritän edelleen kääntää hankaluudet voitoksi ja ajatella elämästä positiivisesti. Jokaisessa päivässä on niitä hankaluuksia, mutta yritän pitää toivoa yllä ja kannatella itseäni aina tulevaan huomiseen. Kalenterin koristelu on pitänyt päivisin elämässä kiinni ja lenkeillä kuunnellut äänikirjoja sekä pelaillut sitä Pokemonia. Toisaalta odotan kovin talvea, koska kesän hikoilu on ollut aivan älytöntä.

Nyt lienee aika voittaa päivän masennus ja innostua Ainon kanssa lenkille. Aamulla on aikainen herätys ja on todettava, että terapia tulee oikeaan aikaan.

Ihanaa alkanutta syyskuuta kaikille.

Epäonnea vai onnen enteitä?

Pikaiset terveiset täältä Suomen Turusta! Tässä on sattunut yhtä ja toista, mutta päivä kerrallaan tallustetaan eteenpäin. Yritän saada tähän muutamaan sanaan kaikki tärkeimmät pääkohdat, joita tässä viime aikoina on sattunut. Kaikesta huolimatta on positiivinen vire tällä hetkellä ja sitä yritetään pitää yllä!

  • Oltiin äidin kanssa nauttimassa elävästä musiikista DBTL:ssa. Mahtavinta oli koko setti, jonka kuuntelimme – Popeda, Bonnie Tyler, Vesala olivat niitä, joiden keikat kuuntelimme. Oli mahtava päivä ❤️
  • Siskon koira oli meillä hoidossa muutaman päivän ja kaikki sujui hyvin. Aino tosin oli vähän kateellinen siskolleen, kun tämä lähti mukaan sinne, minne itse menin. Nyt on Ainokin saanut enemmän huomiota, kun siskon koira palasi kotiin.
  • Hääpuku saapui ❤ Puku oli sopiva, mutta yläkropan pitäisi silti hieman kiinteytyä, joten…
  • Sain inspiraation ja aloitin hääkuntoon-projektin! Liikunnan lisäämistä arkeen ja hieman katsoo, mitä syö. Ainakin ensimmäiset päivät ovat sujuneet hyvin!
  • Kävimme juhlimassa pörröisen puoliskon siskon lasten syntymäpäiviä. Oli ihana nähdä pienten riemua lahjoja avatessa. ❤️

Ja sitten niitä mahdollisia onnen enteitä eli epäonnisia tapahtumia. Melkein kaikki tapahtumat osuivat sunnuntaille ja aloin miettiä, onko sittenkin perjantai 13. päivä. Meinasi usko loppua, mutta siitä sunnuntaista selvittiin.

  • Epäonninen sunnuntai alkoi sillä, että Ainon häntä jäi hissin oven väliin ja häntää tuli haava. Saatiin kuitenkin häntä puhdistettua eikä haavakaan ollut iso – onneksi.
  • Sunnuntai jatkui sillä, että tiputin myytävän kulhon, kun olin viemässä sitä ostajalle. Ne kaupat meni siis sivusuun, mutta posliinin sirpaleet tuovat äidin mukaan onnea.
  • Seuraavaksi meni rikki hyvin palvellut mekko, johon tuli reikä rintamuksen kohdalle. En uskaltanut liikkua enää mihinkään vaan aloin luonnostella hääkoristeita kotona.

Tällaiset pikaiset kuulumiset täältä ja tältä erää. Palataan pohdintojen kanssa loppuviikolla asiaan!

Jaksoinko koko viikon?

Moikka täältä koneen äärestä! Halusin tulla kertomaan teille, miten jaksoin tuon pitkän viikon (jolla ohjelmaa riitti vaikka ja kuinka paljon). Nyt voi jo sanoa, että aika alkaa kultaa muistoja, koska tällä hetkellä tuntuu, että viikko kului yhdessä hujauksessa. Eihän se niin tietenkään ollut.

Alkuviikko meni nopeasti, tai oikeastaan se maanantai. Tiistaina otettiin suunta Hämeenlinnaan ja illalla bailattiin Metallican tahtiin. Keikka oli hyvä, mutta viime vuonna nähty Guns n’ Roses oli hivenen parempi niin settilistaltaan kuin tapahtumapaikaltaankin. Tallinnan Laululava oli siis monesti mukavampi paikka kuunnella musiikkia ja nauttia keikasta, kun ei tarvinnut kokoajan kuikuilla pitkien ihmisten yli. Anyway, keikka oli hyvä! Seuraava päivä menikin jonkinlaisessa koomassa, kun kotona olin keikan jälkeen vasta seuraavana aamulla klo 5. Pitkä oli siis se tiistai!

Metallica @ Hämeenilnna

Keskiviikon horroselämästä selvittiin rauhallisella tahdilla ja kävin kahvittelemassa kaaso-ihmisen luona. Ajatus ei toiminut (tai kulkenut) juuri kummallakaan, joten yhdessä oleminen sujui ilman suuria paineita tai puheensorinaa. Torstaina kävin Myllyssä ostamassa hääkutsuihin tarvikkeita ja yritin kääntää edelleen huonosti menneen päivän parempaan suuntaan. Perjantaina Aino lähti hoitoon. Oli outoa olla kotona ilman Ainoa, mutta Aino lähti hoitoon syystä. Meillä oli suunta rokkaamaan ja lähdettiin tuon komeamman puolison kanssa festareille.

Stam1na @ Karjurock

Festareilla jaksoin yllättävän hyvin! Matkasimme kotiin nukkumaan molemmiksi öiksi, joten nukuttuakin tuli hyvin. Mutta pää pysyi kasassa, suosikki esiintyjät tuli nähtyä (tai ainakin sellaiset, joita ajattelinkin suuntaavani katsomaan). Ainoa, jonka keikka jäi välistä (siis harmittavasti) oli lauantain viimeinen esiintyjä. Toisaalta, oli parempi olla hieman aikaisemmin kotona kuin valvoa ja pomppia vielä tunti.

Sunnuntaina käppäilin kauppaan ja kasailin mieltäni viikon jäljiltä. Viikkoon mahtui paljon hyviä, mutta myös paljon hankalampia hetkiä, joista toipuminen vie oman aikansa. Tällaisia hankalia hetkiä on ollut hieman enemmän viime aikoina, mutta hetki kerrallaan yritetään selviytyä eteenpäin. Hankala olo seurasi ihan alkuviikolle asti, mutta huominen saanee olla parempi!

Tällä hetkellä elellään siis tiistaita ja olen saanut aikaan hieman siivoilua. Mieli tekee tepposiaan ja olo on välillä todella huono. Juuri nyt fiilis on suhteellisen hyvä ja ajattelin intoutua vielä tekemään hieman ruokaa sekä ripustan puhtaat vaatteet pyykkikoneesta kuivumaan. Jännitän huomista, sillä mun hääpuku saapuu! Ja Ainon sisko on meillä hoidossa muutaman päivän ja torstaina mennään äidin kanssa hieman kuuntelemaan elävää musiikkia. Kyllä tämä tästä!

Tsemppiä viikkoon kaikille! ❤

Kestänkö ja jaksanko?

Olen miettinyt muutamia päiviä, mistä teille kirjoittaisin. Kertoisinko palanneista univaikeuksista vai kutkuttavasta odottelusta, että mahdollinen terapeutti vastaisi yhteydenottopyyntööni? Ajatellen viimeistä viikkoa, ollutta juhannusta ja tulevaa heinäkuuta, alkaa vähän ahdistaa ajatukset ja monet suunnitelmat. Olen silti päättänyt selvitä ja katsoa, mitä tulevaisuus minulle tuo.

Eilen intouduin hieman laittamaan kotia kuntoon ja tälle päivälle listasin lisää tehtävää. Pääasia on, että hiljalleen tavarat alkaisivat asettua ja koti todella muistuttaisi kotia myös ulkoisesti. On käsittämätöntä, että koti (jossa olemme asuneet yhdessä jo pidemmän aikaa) muistuttaa edelleen juuri muuttokuorman vastaanottanutta asuntoa. Toisaalta on helppoa ajatella myös sitä, ettei valmiissa maailmassa ole kiire. Siten me olemme tätä kotia rakentaneet eikä vieläkään ole kiire.

Tuleviin suunnitelmiin viitaten, heinäkuu tuo mukanaan festarit, keikkoja, sairaanhoitajan tapaamisen ja tietysti ennalta suunnittelemattomia tilanteita. Vaikka kaikkea mahtavaa on tiedossa, on mielessäni yksi kysymys: ”Kestänkö ja jaksanko kaiken?” Ailahtelevainen toipuminen on hankalaa juuri näiltä osin, kun en voi ennustaa huomisen päivän vointia.

Häiden suunnittelu ja niistä unelmointi, parisuhde, ystävät, läheiset sukulaiset ja Aino ovat olleet viime aikoina ne vahvimmat syyt, miksi olen jaksanut. Kummitytön kanssa leikityt leikit ja ystävän kanssa käydyt keskustelut elämästä ja sen moninaisuudesta ovat kannatelleet viime viikkoina. On syy, miksi olla. On ihmisiä, jotka välittävät ja joista välitän. Silti epävakaasti mielessäni pyörii viikottain ajatus: ”Riitänkö mä?”

Jokainen aamu on uusi alku ja jokainen päivä hieman erilainen kuin edelliset. Ennustettavuus on samaa luokkaa kuin lottoaisi. Mitään ei voi tietää varmaksi, mutta voit toivoa, että elämä järjestyy ja vointi kohenee. Ainakin yksi asia poikkeaa lottoamisen ja toipumisen välillä: Teen töitä toipumisen eteen enkä luota pelkkään onneen.

Mullistuksia

Ei tässä osaa muuta todeta kuin ”hei taas!” Viimeiset päivät, ja oikeastaan kokonaiset viikot, ovat olleen yhtä ylä- ja alamäkien vuorottelua. En osaa kuvata, miksi tai mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet, mutta tämä on ollut sellaista selviytymistä päivästä toiseen. On tässä tietysti ollut suuriakin mullistuksia, joita suunnitellaan ja ihmetellään vielä tovi. Ja tietysti ne ovat tehneet elämästä taas hieman enemmän elämisen arvoista, tai sitten eivät. Avaan teille niitä suurimpia mullistuksia (tai havahtumisia), joita viimeiset ajat ovat tuoneet mukanaan. Kaikki eivät ole negatiivisia, mutta vastoinkäymisiä on matkalle osunut enemmän kuin ihmismieli kestää. Niistä selvitään ja yritetään pysyä positiivisina, enkä niitä sen enempää tässä ala mutustelemaan.

Mullistus nro 1: DTK päättyy. Olen siitä samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Ryhmästä on ollut apua tunteiden hallintaani sekä olen saanut paljon työkaluja, joiden avulla kykenen tekemään arjesta hieman helpompaa – eli sietämään ahdistusta. Olen aloittanut teille kirjoitusta kyseisestä aihealueesta, mutta sen työstäminen on raskasta. Yritän saada sen kuitenkin luettavaksi lähitulevaisuudessa, jotta tiedätte mistä on oikeasti kyse.

Kevät 2018 – työpäivä.

Mullistus nro 2: En ole vieläkään täysin kunnossa. Se ei liene yllätys kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Jotenkin ajattelin alkuvuonna, että olisin tässä vaiheessa selättänyt pahimman ja menossa kohti helpompaa vointia. Ensi viikolla pohdimme lääkärin kanssa lääkitystä ja vointiani, mutten usko tällä hetkellä siihen, että palaisin työelämään. Arkiset asiat vaativat vielä niin paljon motivointia ja tsemppaamista, etten voisi olla takaisin töissä tekemässä sitä, mistä pidän. En tiedä, onko minusta vielä seuraaviin vuosiin edes ainesta sosiaalialalle. Sairausloma on siis kadottanut minusta työidentiteetin ja saanut ajattelemaan, mikä olisi minulle paras vaihtoehto.

Olen monta kertaa päivässä kiitollinen ja onnellinen, mutta yhtä monta kertaa myös surullinen ja koen riittämättömyyttä pienissäkin asioissa. Masennuksen mukana harteillani istuu syyllisyys, jonka koko on terapian myötä haihtunut pienemmäksi, mutta se on olemassa. Melkein hävettää myöntää, että joka päivä tunnen olevani riittämätön avopuoliso, ystävä, sisko ja läheinen. Tunnen suurta surua ja häpeää siitä, että tarvitsen tukea.
Teen töitä päivittäin sen eteen, etten tuntisi näin, mutta pienet riittämättömyyden, syyllisyyden ja häpeän matkalaiset ovat kuiskimassa korvaani, kuinka en riitä. Olen pahoillani jokaisesta ilkeästä sanasta ja vastaamattomasta viestistä. Kiitos teille, jotka olette olleet kaikesta huolimatta tukena ja apuna tällä matkalla. Yritän muistaa, että riitän. Yritän muistaa kertoa teille ihanille, että tekin riitätte. 💖
Asetan itselleni odotuksia toipumisestani, kuvitteellisia meriittejä siitä, mitä minun pitäisi olla sekä mielikuvia siitä, mitä muut ajattelevat. Yritän opetella elämään itselleni ja olemaan terveellisesti itsekkäämpi. Tahtoisin tehdä enemmän ja näyttää, että välitän. Toivottavasti tiedätte sen, vaikken sitä aina jaksa osoittaa. Elämän pituinen matka ja sen pienet oivallukset – niitä kohti yritän kulkea.

Facebook-päivitykseni 13.05.2019

Mullistus nro 3: Vastasin myöntävästi minulle esitettyyn kysymykseen. ❤ Seuraava kuva avaa tilannetta vähän enemmän, mutta huumassa mennään ja yritetään luoda juhlaa arjen keskelle (koska arki on meidän taloudessa ollut melkoisen musta ja toivoton viime aikojen vastoinkäymisten keskellä. Mikään ei ole tietenkään vielä selkeää tai suunniteltua, mutta ainakin saan hääriä pienen mustan kirjani kimpussa kirjoitellen ideoita ja suunnitellen unelmien täyttymystä!

Me mentiin kihloihin ❤

Siinä taisivat ne mainitsemisen arvoiset asiat olla listattuna. Nyt palaan pienen mustan kirjani pariin ja luulen, että tämäkin blogi saa oman osansa häähumusta – ainakin pääni on täynnä ideoita ja pohdintoja siitä, millaisen hääpäivän haluan. ❤ Ei muuta kuin peace & love.

Hei hei, mitä kuuluu?

Koska oot viimeksi kysynyt sun läheiseltä, mitä hänelle kuuluu? Ehkä viime viikolla, mutta olitko aidosti kiinnostunut vastauksesta? Läheinen voi olla ystävä, kumppani, vanhempi, sisarus tai vaikka isoäiti tai kaveri, jota olet miettinyt viime aikoina useasti. Kukaan ei osaa lukea sun ajatuksia, joten on hyvä sanoa ääneen, että on toista miettinyt. Se toinen voi elää elämässään hankalia aikoja, joina unohtaa ne tärkeät ihmiset tai vähättelee omaa osaansa sen elämässä. Tärkeää on se, että muistaa kysyä toisen kuulumisia ja olla aidosti kiinnostunut toisen vastauksesta, sillä se voi pelastaa päivän. Ei pidä vähätellä tämän arkisen, mutta todella tärkeän kysymyksen voimaa.

Kertoilen teille viimeisimpien päivien kuulumisia. Voisi siis sanoa, että kyselen nyt itseltäni, mitä minulle kuuluu (olettaen, että siitä ollaan kiinnostuneita). Vaihtelevat ylä- ja alamäet ovat arjessa todella läsnä, mutta arjesta selviydytään hetki ja päivä kerrallaan. Viime päivien kiintopisteet ovat olleet yksinkertaisia: arjesta selviytymistä, viikottaista terapiaa (josta ei ole enää jäljellä kuin muutama kerta), itsensä kanssa taistelua ja hieman kalenteriaskartelua. Takana on onnistunut vappu ja rauhallinen pääsiäinen, mutta puhuin muutama viikko sitten juuri tästä, ettei sairauslomalla juhlapyhät tunnu samalla tavalla. Ne ovat päiviä toisten joukossa, joista selviydytään samalla niin kuin mistä tahansa arkipäivästä tai viikonlopusta.

Ilta mökillä keväällä 2018.

Olen innostunut leipomaan! Viime viikkojen aikana olen onnistunut loihtimaan rahkapullia, calzoneita ja sämpylöitä useampaan kertaan. Tosin pullien leipominen on ollut yhtä uudelleen tekemistä – milloin menivät sekaisin suola ja sokeri tai taikinasta saattoi unohtua hiiva. En silti lannistunut! Leipomishetkiä ovat viihdyttäneet Yle Areenan tarjonta sekä Youtubesta löytyvät videot. On ollut mahtavaa, että olen saanut keskityttyä johonkin, josta saa jotain hyvää aikaan.

Haaste arjessa on ollut se, etten kykene keskittymään tai aloittamaan uusia juttuja. Olen tätäkin kirjoitusta aloittanut ja jatkanut lukemattomia kertoja. Samoin kirjettä kirjekaverille ja kalenteriaukeamien koristelua. Asioita on siis vaikeaa tehdä asiaa loppuun asti, kun mieli harhailee enemmän kuin aikoihin. Sen sijaan olen onnistunut pakon edessä tekemään pitkiä kävelyreissuja ja pelannut Pokemonia. Toisin sanoen, paennut pahaa oloa ja yrittänyt siirtää ajatuksiani muihin asioihin. Niihin, joissa ei tarvitse oikeasti juurikaan keskittyä.

Haluan loppuun kuitenkin kertoa muutamia ihania juttuja kiitollisuuspäiväkirjan muodossa. Kannattaa kokeilla tätä, sillä se on ainakin auttanut mua päivittäin. Kirjaa ylös päivän aikana asioita, joista olet kiitollinen. Sen ei tarvitse olla suuri juttu, vaan pieni kuten ”jaksoin tänään herätä” tai ”vein roskapussin ulos.”

Tänään olen kiitollinen siitä, että jaan arkeni avopuolisoni kanssa (joka tukee minua ja hyväksyy minut juuri tällaisena). Olen kiitollinen siitä, että Aino on elämässäni (vaikka se haukkuminen toisinaan ärsyttää minua suunnattomasti). Olen kiitollinen siitä, että jaksoin pestä koneellisen pyykkiä ja olen lenkittänyt Ainon hieman pidemmällä lenkillä kuin muina aamuina. Olen kiitollinen, että olen herännyt ja tiedän, kenelle voin laittaa viestiä, jos minua ahdistaa. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä ja riitän juuri tällaisena. Mistä sinä olet tänään kiitollinen? ❤

Maaliskuun merkintä

Päiväkirjamerkintäni viime viikolta – rehellisesti ja sensuroimattomana.

”Herätyskello soi ensin yhdeksän jälkeen, sitten puoli kymmeneltä. En jaksa nousta, mutta on pakko. Pakko, kun kello lähenee puolta yhtätoista. Miksen eilen saanut unen päästä kiinni? Kenen idea oli katsoa Facebookista tipu-liveä ja jännittää, saako tipu ponnistettua itsensä kuoren sisältä ulos? Vähän sama, kun olis katsonut norppa-liveä ja jännittänyt, pääseekö se norppa kalliolle vai ei. Nappaako masennus nyt otteensa taas yöunistakin? Minkä takia tänään piti herätä?

Yritän olla positiivinen, mä niin yritän. Avopuolisoni on keittänyt aamukahvia ja kahvikupin täytettyäni laitan vaistomaisesti aamutakin päälle ja olen suuntaamassa parvekkeelle aamutupakalle. Ai niin, enhän mä tupakoi enää. Vittu, kenen idea oli lopettaa röökinpoltto tähän? Miksi just nyt? Aivan, kun ei tarpeeks olis jo kaikkea. Nyt varmaan koko kansakunta ajattelee, että ”Se on raskaana, kun ei polta.” Ja en muuten ole. En vaan jaksanu eilen lähteä kauppaan, ku kirjotin mieluummin tietokoneella tekstiä. Miks pitää avata suunsa ja höpöttää pehmeitä ennen ku ajattelee, mitä siitä vois seurata?

Vitkuttelen viimeiseen asti koiran lenkittämistä. Soitan kyllä siskolle ja äidille kertoakseni oudot uneni, mutta en saa lähdettyä koiran kanssa ulos ennen kuin on pakko. Muistan ottaa aamulääkkeet (pisteet siitä, monena aamuna ne unohtuu!) ennen lähtöä. Ryhmäterapiaan meen autolla, mutta mulla ei saa olla aikaa pysähtyä kauppaan. Ja vitkustelustani seurasi se, etten ehtinyt mennä bussilla terapiaan – tosin ei bussilippu olis voimassa niin kauaa, että ehtisin samalla lipulla kotiin. No, nikotiinipastilli suuhun ja koiran kanssa ulos! Pääsen lähtemään varttia ennen ryhmän alkamista ja ehdin ajoissa paikalle. Nippanappa. Ensimmäisen puol tuntia terapiasta mietin vaan tupakkaa ja sitä, miten kaikki näyttää käveleviltä röökeiltä. Ahdistaa ja painan kynsillä sormenpäitä. Pikku hiljaa rentoudun ja hengittelemällä pääsen jonkunlaiseen sisäiseen rauhaan – hetkellisesti. Mä oon niin raunioina, ettei o tosi!

Ryhmästä kotiin suorinta reittiä – ei kuntosaleja tai kauppoja. Taas löyty uusia keinoja hallita ahdistusta ja oloa. Eniten innostuin tosta ”työkalupakista”, minkä saan koota itelleni. Ensimmäinen ajatus siitä oli, että ”Jes, pääsen askartelemaan!” Kotona vauhkoon siitä avopuolisolle ja hermot kiristyy koiran haukkuessa jaloissa. ”Kiva kun tulit kotiin, mulla on nälkä, leiki mun kaa.” Pystyn kuvittelemaan koiran sanat päässäni ja tuntuu, että mä räjähdän. Hengitä sisään – kaks, kol, nel – pidätä hengitystä – kaks, kol, nel, viis – ja hengitä ulos – kol, nel, viis, kuus, seittemä. Soitan äidille ja höpisen tarpeestani miellyttää kaikkia ja istun ilman tupakkaa aurinkoisella parvekkeella. Kaide pelottaa mua ja keskityn juttelemaan vain äidin kanssa. Miksi tunnen näin? Miks vaadin liikaa iteltäni? Mistä oon tän oppinu?

Haen kahvit itselleni ja avopuolisolleni. Laitan uuden Muumilaakson jakson pyörimään, mutta en pysty keskittymään siihen sillai intensiivisesti vaikka haluaisin. Kuuntelen jakson loppuun ja yritän jatkaa muita tv-sarjoja. Ei riitä keskittyminen. Avaan koneen ja olen taas kyttäämässä, kun joku tipu kuoriutuu. Ahdistaa ja yritän muistaa hengittää. Vituttaa olla tässä ja nyt. Yritän päästä ajatuksesta yli ja rauhoittua – se on vain ohi menevä ajatus. Keskitän kaikki voimavarat tietokoneella pelaamiseen ja blogin mainostamiseen Facebookissa.

Vastoinkäymiset yllättävät ja hengittelen – keräillen ajatuksia ja tsemppaan toista puoliskoani. Sorrun polttamaan tupakan, vaikkei se auta edes omaan olooni. No, en lannistu sortumisesta – tästä voidaan vain jatkaa eteepäin! Juon kupillisen kahvia ja alan etsiä viimeksi ostamiani Muumi-tarroja. Saan siitä pakkomielteen ja yritän kaivaa mieleni sopukoista sitä, minne ne laitoin. Lopulta löydän ne kalenterin välistä – mistä ehdin sitä jo etsiä lukemattomia kertoja. Anyway – ne löytyivät!

Avopuolisoni pelatessa, avaan kalenterin ja alan koristella sitä. Mietin pyykkikoneellisen pesua, mutta se jää ajatuksen tasolle. Kuuntelen Youtubesta videoita ja koristelen huhtikuun kuukausinäkymää merkiten sinne lääkärit ja terapiakäynnit. Alan jännittää huomista hammaslääkäriä ja yritän poistaa ajatuksen minusta palaamalla terapiakäynnillä saamiini työkaluihin. Yritän keskittyä myös kotitehtäviin, mutta en saa itseäni vielä kasaamaan ”hätäensiapupakkausta ahdistukselle.”

Siivoan kalenteritavarat olohuoneesta ja alan tehdä ruokaa. Huomaan, että olen poistanut päivän aikana ahdistusta pysähtymällä – havainnoimalla tosiasioita ja yrittäen keksiä ratkaisuja, joiden avulla selviämme näistä vastoinkäymisistä. Niitä löytämättä keskityn ruuanlaittoon ja yritän poistaa ajatukseni ahdistavista syytöksistä – niitä on päivän aikana mielessä useasti.

Ysiltä nappaan iltalääkkeet ja annan koiralle iltaruuan. Lenkitän koiran vasta hiukan jälkeen kymmenen, ettei vastaan tulis kauheen monta muuta koiraa. En jaksa sitä, että toi haukkuu kaikille pelkoaan – mieluummin jahdataan pupuja ja kävellään rauhassa. Pelaillaan Pokemonia ja saan laskea niin monta kertaa kymmeneen, ettei ole tosi!

Koira kykenee yllättävän fiksusti toimimaan lenkillä ja muistan kehua häntä monta kertaa. Kotona muistan laittaa ylös sen, että olen suorittanut kotitehtävän tältä päivältä. Uni löytää mut nopeesti ennen yhtätoista Frendien pyöriessä taustalla.