Mielen vapaus

Pitkästä aikaa moikat täältä toipumisen taipaleelta! Olen viime aikoina ollut paljon paremmalla voinnilla, mutta asioiden aloittaminen on osoittautunut vaikeaksi. Aloitekyvyn puute ja se, miksi se puuttuu, on jäänyt mysteeriksi. Olen alkanut pohtia myös sitä, miten saisin itseni aloittamaan asioita tarmokkaammin ja saattamaan ne päätökseen? Tätä mystistä tilannetta yritän yhä uudelleen saada ratkottua.

Menee hyvin, mutta meneekö oikeasti hyvin? Olen pohtinut myös tätä ja tasapainoillut edelleen sen asian kanssa, ovatko huonot päivät masennusta vai oikeasti niitä huonoja päiviä? Harjoittelen edelleen tunteiden säätelyä, niiden käsittelyä ja kohtaamista. Jokainen tunne on kuitenkin merkki siitä, että masennus alkaa olla takana päin. Herkistyminen itselle tärkeistä asioista niin positiivisessa kuin negatiivisessakin tilanteessa on merkki siitä, että alan olla vihdoin minä. Mutta onko masennus oikeasti nyt voitettu? Tapasin lääkäriä huhtikuussa ja sain masennustestistä vaivaiset 2 pistettä. Tuolloin riemuitsin siitä, että nyt se on ohi. Voimana mulla on ollut toivo paremmasta huomisesta sekä terapeutti, jonka kanssa käsitellä vaikeita asioita. Mutta silti tuntuu, että kaikki ei vielä ole täysin hyvin. Jos nyt tekisin tuon testin uudelleen, olisivat pisteet hieman korkeammat. En siis uskalla katsoa itseäni silmiin tämän vaikean ajanjakson ollessa todellinen ja osa minua.

Olen alkuvuonna selvinnyt monesta pettymyksestä, valanut toivoa paremmasta huomisesta ja jaksanut olla ajoittain aktiivinen. Toisinaan se aktiivisuus on ollut kotitöiden hoitamista, kaupassa käyntiä tai puhelu läheiselle. Toisinaan olen aktiivisesti siirtänyt itseni sängystä sohvalle ja toisinaan leikannut nurmikon. On vaikeaa mitata omaa vointiaan, kun alati ripustautuu toivoon parantumisesta. Ehkä se diagnoosi epävakaasta persoonallisuudesta pitääkin ihan paikkansa? Olenhan jo parantunut? Onko tämä matka vielä pitkä?

Sain myönteisen päätöksen terapian jatkamiselle vuodeksi eteenpäin. Saan jatkaa tätä nyt vuoden 2021 puolelle asti ja toipua rauhassa. Tietysti toivon, että alkaisin jo nyt luoda sitä terveen tallustajan elämää, mutta pelkään takapakkeja todella paljon. Olen hivenen eristäytynyt kotiin ja myönnän, etten ole jaksanut pitää yhteyttä kunnolla edes lähimmäisiin. En tiedä, miten saisin itseni jälleen aktivoitua ja laittamaan edes viestiä. Masennuksen tuomat pelot hylkäämisestä ja pettymyksistä ovat edelleen vahvasti läsnä. En tiedä, miten pääsen tästä oikeasti ylös.

On mulle tapahtunut myös sitä kuuluisaa hyvää näiden epävarmuuden tunteiden seassa. Olen osallistunut kahteen pääsykokeeseen uudesta alasta unelmoiden, mennyt naimisiin poikkeuksellisen tilanteen aikana, kuunnellut äänikirjoja, lukenut kirjoja, saanut myönteisen terapiapäätöksen ja uurastanut kalenterini parissa. Tällä hetkellä kaikki hyvä tuntuu kaukaiselta ja nykyhetki epävarmalta. Onko se kaunis päivä vielä tulossa?

On mielen vapautta tuntea kaikkia näitä tunteita ja kohdata niitä. DKT:n kautta opittuja taitoja on edelleen ollut tarve käyttää ja kukistaa tuo sisällä asuva pelko, epävarmuus ja ahdistus. Toisinaan on ollut todella vaikea myöntää edes itselleen, että ahdistus on läsnä. Yleensä se on koostunut pelosta ja surusta, jota en ole saanut purettua mihinkään. Olenkin kirjoittanut päiväkirjaa ja yrittänyt erilaisten keinojen avulla antaa ahdistuksen mennä. Toisinaan se on auttanut, mutta toisinaan siitä on ollut vaikea päästää irti.

Kyllä minä vielä jaksan, mutta onhan varalleni tulossa jotain oikein hyvää, josta riittäisi voimavaroja uusien vaikeiden tilanteiden yli? Paljonko ihmisen on osattava kantaa taakkaa ja paljonko sitä yhdelle elämälle mahtuu?

Halauksia ja aurinkoisia päiviä jokaiselle ♥︎

Onko siellä sateenkaari?

Mikä ihana maanantai! Ei ahdista, olo on hyvä ja on aika ottaa ansaitut päiväunet. Viikonlopun nukkuminen on ollut vähän sekalaista ja rytmistä poikkeavaa, joten väsymys painaa päälle entistä tiukemmin. Aamulla kävin hyvällä terapiakäynnillä ja päivään suunniteltu ohjelma olikin siinä. Tosin päätin, että on aika laittaa pyykkikone laulamaan ja saada edes se yksi kotityö hoidettua.

Harmaantuva lenkkikaveri ❤️

Mutta muutama sananen masennukseni tilasta. Vaikka joka syksyinen kaamosmasennus on ollut tänäkin vuonna läsnä, olen onnistunut tämän vakavan masennuksen kanssa tilanteeseen, jossa minä ohjaan. Vielä keväällä taisi masennus viedä minua kuin pässiä narussa, mutta nyt ollaan jo saatu tämä taistelupari tasoitettua. On mieletöntä, että terapiassa voin sanoa olevani masennuksen niskan päällä! Tietysti tähän kuuluvat ne notkahdukset ja alamäet, mutta uskon selviäväni niistä hieman paremmin kuin aiemmin. Mulla on katse kohti tulevaisuutta ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita se tuo mukanaan: uusi ammatti (ja siihen opiskelu), uusi sukunimi (kyllä, otan puolisoni sukunimen), Kalenterimanian miitit (ja ne kaikki ihanat tyypit siellä!), lähestyvä joulu (ja lupa koristella koti) sekä ne muut asiat, joista mulla ei ole vielä edes tietoa. Olen hieman jopa hämilläni tästä, miten valoisasti tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäytyvät. ❤️

En voi kuin hymyillä ja todeta, että todellinen minä alkaa _vihdoin_ näyttäytyä sieltä mustan masennusverhon takaa. Edelleen on opittavaa ja hankalia hetkiä tulee varmasti eteen, mutta niistä voi selvitä (vaikka ne sillä hetkellä tuntuisivat maailmanlopuilta). Tässä on moni asia mennyt kohdilleen: toimivampi lääkitys, terapia, taloudellinen varmuus, läheiset ympärillä ja ehkä ne tähdet ovat olleet kannaltani otollisessa asennossa. Mene ja tiedä, mutta ainakin kaiken tämän eteen on tehty töitä, eikä se lopu tähän vaan jatkuu niin kauan kuin henki itsessä pihisee.

Ihanaa maanantaita harmaudesta huolimatta. ❤️ Ja muistakaa, sunnuntaina saa avata ensimmäisen joulukalenteriluukun!

Onko onnellisuus sallittua?

Olen havahtunut miettimään, voiko masentunut tuntea olonsa onnelliseksi edes paikoittain? Ovatko kaikki tunteet sallittuja, kun ei työkykyinen? Saanko innostua asioista, joista todella nautin?

On itselleni selkeää, ettei masentuneena välttämättä edes tunne mitään. Ammottava tyhjyys sisällä eikä iloa saa mistään tekemästään asiasta. Tyhjyys saattaa vaihtaa muotoaan ahdistuksesta suruun ja itsesääliin. Toisinaan tyhjyys on myös vihan kaltainen tila, pelkoa parantumisesta ja elämästä tai häpeää siitä, että on sairastunut eikä kykene arjen askareisiin. Lääkitys on auttanut minua näiden tyhjyyden ja sen tuomien negatiivisten tunteiden kanssa – ne ovat tasaantuneet eivätkä ole niin syviä kuoppia kuin aiemmin. Tunteet ja fiilikset ovat intuitiivisia kokemuksia, joihin voi itse vaikuttaa – ainakin joiltain osin. Positiivinen ajattelu lisää positiivista ilmapiiriä omassa mielessä, kun taas negatiivinen ajattelu lisää sellaisia hankalia tunteita, joita myös masennus ja tyhjyys tuovat mukanaan. Masennuksen kanssa ei vain aina jaksa yrittää olla positiivinen, kun tulevaisuus näyttää toivottomalta ja värisävyltään mustalta.

Muistan työterveyslääkärin maininneen monta kertaa, että minulla on lupa lähteä kotoa ulos ja yrittää nauttia elämästä. Silti tuntuu ajoittain syylliseltä kirjoittaa sosiaaliseen mediaan, että päivä oli hyvä tai kertoa, kuinka tunsin itseni onnelliseksi. Yritän nauttia elämästä ja yritän innostua esimerkiksi häiden suunnittelusta tai kalenteriaskartelusta viikoittain. On raskasta silti selitellä itselleen useita kertoja viikossa, että tämä on sallittua eikä tarkoita, että masennus olisi kadonnut minusta lopullisesti.

Tunteiden hallinta on itselleni edelleen hankalaa ja niiden ennustettavuus on mahdotonta. Eilen ahdistus valtasi minut yllättäen ja pieni ääni sisälläni sätti ulkomuotoani. Yritin muistaa, että päivä oli ollut pitkä ja väsymys painoi koko kehoa – niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ahdistus kuitenkin kääntyi pieneksi hetkeksi ilon muotoon, mutta palasi myöhemmin hieman hankalampana. Tänään olen ollut tunteiltani melko tyhjä, mutta fyysisesti väsynyt sosiaalisten tilanteiden jäljiltä. Olen silti yrittänyt nauttia päivästä – lenkistä Ainon kanssa ja kalenterin koristelusta. Olen nauttinut päivästä omalla tavallani – ja yritän iloita siitä.

Tämä asia on käynyt mielessäni, kun olen innostunut suunnittelemaan häitä. Voiko masentunut mennä naimisiin? Voiko masentunut yrittää elää? Oli minulla lupaa tai ei, niin minä yritän! Yritä sinäkin – elät kuitenkin itsellesi. ❤