Kaikki päivät eivät ole mustavalkoisia

On ihanaa kertoa teille, ettei jokainen päivä ole musta. Tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole joka päivä masentunut vaan jaksan tehdä asioita. Muistan, että lääkäri sanoi siitä minulle monta kertaa: Vaikka olet sairauslomalla diagnoosilla masennus, et ole sidottu kotiin. Tee asioita, joista pidät. Nyt ymmärrän, miksi hän toisti tätä niin monta kertaa ja jokaisella käynnillä. Syyllisyys painaa välillä takaraivossani, mutta yritän opetella elämään tämän kanssa.

Hyvänä päivänä innostun ja elän hetkeä, jolloin uskon parantuvani. Oli lähes euforinen olotila, kun pitkän mustan kauden jälkeen jaksoi tehdä asioita. Sanoinkuvaamattoman mahtava tunne, vaikka samaan aikaan todella pelottava. Tärkeä juttu tässä kaikessa on kuitenkin ollut se, että parantuminen on tavallaan uuden opettelua. Kokonaan uuden elämän aloittamista. Olen elänyt masennuksen kanssa niin monta vuotta, etten muista miten elää ilman sairautta. Aina takaraivossa on pieni epävarmuus omasta olemisesta. Kenelle elän? Onko tämä sitä, mitä haluan tehdä? Riitänkö tällaisena muille ihmisille? Sun pitää parantua, jotta voit sairastuttaa itses uudestaan, kun elät kaikille muille. Jep, ei ihan tervettä ajattelua. Mutta mä paranen ja yritän opetella uudelleen elämään.

Hyvät päivät ovat melkein yhtä tavallisia kuin ne hankalatkin päivät. Tosin, niitä on ainakin itselläni ollut hieman harvemmin. Yritän noina päivinä ravistella huonoa omaatuntoa hartioiltani. Silloin jaksan käydä elokuvissa, keikoilla tai vaikka tavata ystäviä ilman ponnisteluja. Arkipäiväiset asiat hoituvat ja pyykinpesukone tuntuu tyhjentyvän kuin itsestään. Toivon todella, että näitä hyviä päiviä alkaisi ilmaantua arkeeni useammin ja paraneminen tästä sairaudesta voisi olla jonain päivänä totta.

Masennus (ja sen parantaminen itsenäisesti) on vienyt elämältäni niin paljon asioita. Se on vienyt ystäviä, hankaloittanut taloudellisia resursseja, ottanut minusta rohkeutta ja voimakkuutta jatkaa. Nyt, kun opettelen elämään parantuvan sairauden kanssa, tavoittelen sitä, että saisin asiani kuntoon ja voisin jonain päivänä todeta selvinneeni. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka kunnioittavat sairauttani, mutta osaavat olla kanssani sitä pelkäämättä. He tietävät, että tästä voi parantua ja tarvitsen heitä parantuakseni – sen vuoksi, että minulla on syy jatkaa olemassa oloani.

Parantuminen tapahtuu omassa mielessä, eikä tähän tehoa samalla tavalla lääkkeet kuin hammassärkyyn tai leikkaus katkenneeseen jalkaan. Mielialalääkkeet auttavat usein tasaamaan niitä mielen huippuja – ja siksi koen niiden olevan hyvä apu pahimmasta selviämiseen. Terapia ja keskusteluapu sen sijaan auttavat jäsentämään ajatuksia ja tsemppaavat sinua eteenpäin. Pelkillä lääkkeillä ei parannu – olen siitä elävä esimerkki. Onneksi elävä enkä kuollut. Kukaan ei voi parantaa mieltäsi puolestasi vaan sinun on tehtävä se työ itse. Ja se vaatii motivaatioksi tavoittelemisen arvoisia asioita – perhe, ystävät ja läheiset ovat tukiverkkona paranemisessa – he eivät paranna sinua. Olen itse alkanut jo haaveilla tulevaisuudesta ja odotan sitä toisinaan innolla. Mitä kaikkea minulle vielä tapahtuukaan? Ja mitä kaikkea voin vielä tälle maailmalle antaa?

Masennuksesta voi kuulemma selvitä – minäkin yritän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s