Ihanaa perjantaita kaikki! Mä en tiedä, mikä pistos nyt tuli (ihan ku ei olis kiire jo valmiiksi), mutta halusin kirjoittaa kuulumisia. Elämä on alkanut rullata uusilla urilla, vaikka kiirettä ja tehtävää on niin töissä kuin vapaa-ajalla. Noh, aletaas kertoa!
Aloitetaan helpolla, sillä masennusvapaata aikaa on ollut jo pitkään. Se ei tarkoita, tai ole synonyymi sille, että elämä olisi helppoa tai ruusuilla tanssimista. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä on siltikin. Mielialalääkitys on edelleen osa aamuja, mutta lähinnä sen vuoksi, että mieli ei heittäisi takaisin masennuksen syövereihin. Jonain päivänä mulla on enemmän rohkeutta ja saan lopetettua lääkityksen. Se ei ole kuitenkaan vielä!
Arki pyörii pitkälti työn ympärillä. Säännöllinen iltatyö, työn tuoma vastuu ja kodin askareiden välillä etsitään edelleen kunnollista tasapainoa. Hyvin on näiden välillä on kuitenkin tasapainoteltu ja arki on rullannut. Vapaa-aikaa tähdittävät edelleen Pokémon Go (oon jo melkein levelillä 48!), lenkkeily koiran kanssa (ja ilman), lukeminen sekä äänikirjat ja tehtävät Kalenterimanian ylläpidossa. Elämä on aika hyvää pitkälti, mutta kuoppia matkalle mahtuu ja kelläpä ei?
Lienee aika valmistautua töihin. En lupaa, että tekstiä tulisi säännöllisesti, mutta kokeillaan. Ihanaa viikonloppua anyway!
Ihanaa kesäistä sunnuntaita jokaiselle! Kahden vuoden tauko teki hyvää, mutta kaipasin kirjoittamista valtavasti. Päiväkirjat eivät sentään täyttyneet, koska kiire on ollut vahvasti läsnä. Mutta on eteenpäin menty myös, ei tässä pelkkää kiirettä ole ollut.
Muistatteko työkokeilun, jonka aloitin niihin aikoihin, kun blogi jäi tauolle? Tuo työkokeilu jatkui kevääseen asti ja opetti ainakin sen, ettei aamuvuorot ole mua varten. Tai eivät ainakaan olleet tuolloin. Ensimmäisen työkokeilun päätyttyä aloitin uuden työkokeilun, joka osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Tällä polulla olen edelleen, mutten ole enää ollut työkokeilijan roolissa vuoteen. Sain nimittäin toisen työkokeilun kautta töitä ja nyt työskentelen nuorisotyöntekijänä. Meinaan ihan hengästyä, kun katson tätä matkaa kauempaa. Olen oikeasti onnistunut!
Ihana Aino, joka vielä reippaana esiintyi blogissa 2020, nukkui pois 11,5 vuoden iässä. Jouduimme tekemään vaikean ratkaisun huhtikuussa 2021, mutta se oli silti oikea päätös Ainon kannalta. Ikävä on todella suuri usein, mutta Aino on edelleen taulussa kotimme eteisessä.
Ehkä nopeasti, mutta koiraton elämämme ei kestänyt reilua puolta vuotta pidempään. Joulukuussa 2021 meille muutti Titi, joka on laittanut ainakin mut koetukselle. Ihanan rakas hän silti on, vaikka koettelee rajojaan vielä monen monta kertaa.
Lyhyet kuulumiset, joiden jälkeen on hyvä jatkaa tätä blogimatkaa. Mustavalkoisen pilven reunalla on hyvä istuskella. Yritän saada kirjoitettua teille lisää kuulumisia, ehkä jopa pidemmän kaavan kautta, kunhan saan tietokoneen kanssani yhteisymmärrykseen.
Paljon on jälleen ehtinyt tapahtua ja täällä hipsitään edelleen eteenpäin. Tai ainakin yritetään vaikka se edelleen tuntuu ajoittain hirveän hankalalta. On luottavainen olo tulevaan ja uusiin haasteisiin, jotka odottavat ihan kulman takana. Jännittävää ja innostavaa samaan aikaan enkä osaa eritellä kumpi voisi olla hallitsevampaa – innostus vai jännitys.
Monet ovat huomanneet, että Big Brother on jälleen tehnyt paluun. Myönnän, että minusta on kuoriutunut jälleen kyseisen ohjelman suurkuluttaja ja kuulun siihen tiimiin, joka seuraa mökkiä enemmän kuin taloa. Jännittävää, miten tämä BB-kausi vielä jatkuu. Syksy tuo mukanaan muitakin kiinnostavia sarjoja – Temptation Island, Suurin Pudottaja, Vain Elämää… Jo lyhyellä matematiikalla voi päätellä, että sohva tulee tutuksi syksyn aikana. En malta odottaa!
Uusista tuulista mainittakoon, että nyt melkein kahden vuoden sairasloman jälkeen pääsen kokeilemaan työelämää! Ja kyllä, se jännittää ja innostaa samaan aikaan todella paljon. Olen toiveikas, että asiat järjestyvät ja tämä syksy on täynnä uusia mahdollisuuksia. Näen tämän mahdollisuuden vain positiivisena ja arkeen toimintaa tuovana asiana. Tästä tulee mahdollisuuksien ja uusien tuulien syksy.
Vielä pari viikkoa on aikaa valmistautua uuteen arkeen ja hoitaa siirretyt (mutta edelleen tekemättömät asiat) pois alta. Ja on jätettävä myös aikaa lomailulle, jotta akut olisi todella ladattu uusia haasteita varten.
Vauhdikas viikonloppu takana ja väsymys on tällä hetkellä vahvasti läsnä. Eilen olin valmis nukkumaan jo yhdeksän aikaan, mutta silti odotin unta yön hämärässä useamman tunnin ajan. Mielessä vilistää paljon pohdintoja ja se kertoo ehkä siitä, miten rankat viimeisimmät viikot ovat olleet. Jatkuva kamppailu mielen kanssa vie voimia, mutta onneksi viikonloppu vähän helpotti mielen synkkyyttä. Tavallaan vauhdikas viikonloppu latasi mielen akkuja, niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Heatmor oli yksi uusista Pokemoneista, joita sain Pokedexiin.
Lauantai ja sunnuntai kului pitkälti Pokemon Go:n parissa ja Go Fest-tapahtumaa pelatessa. Ensimmäinen tällainen tapahtuma, johon osallistuin ja on sanottava, että oli aika mahtavaa elää virtuaalihahmoja kerätessä. Tapahtuma oli siinäkin mielessä mahtava, että se järjestettiin Korona-virustilanteen vuoksi maailmanlaajuisena ja jokainen lipun ostanut pystyi osallistumaan vaikka omalta kotisohvaltaan. Onneksi täällä sää suosi, sillä askelia tuli kerättyä viikonlopun aikana melkoisesti – lauantaina reilut 20 000 askelta ja sunnuntaina reilut 10 000. Hassua, miten tyhjältä eilen tuntui, kun tapahtuma päättyi. Mitä mä nyt teen, kun tapahtuma on ohi? No odotan tapahtuman haasteiden palkintoviikkojen alkamista! Tapahtuman ensimmäisenä päivänä suoritettiin haasteita, joiden palkinnot ovat kaikille pelin pelaajille avoinna seuraavien viikkojen aikana. Yhteensä kolme erilaista palkintoviikkoa – aivan mahtavaa! Voisin kertoa viikonlopusta vielä paljon enemmän, mutta päätetään tämä seuraavaan tietoon: Pokedex 594/604 (ennen tapahtumaa 591/601), shinyt viikonlopulta 18 kpl (joista uusia 13 kpl).
Lajitoverien kohtaaminen Pokestopilla – erilaisuus on rikkaus ❤︎
Viimeiset viikot on kamppailtu paljon mielen demonien kanssa. Suurimmat demonit ovat olleet riittämättömyys, yksinäisyys ja elämän tarjoamat vastoinkäymiset. Paljon on tullut kysyttyä itseltä sitä, miten voisin riittää? Mikä on tarpeeksi ja olenko minä tarpeeksi? Mitä pahaa olen elämässäni tehnyt, etten ole oikeutettu onnellisuuteen kuin pienissä palasissa? Koen paljon tunnon tuskia, kun en jaksa pitää yhteyttä tai kykene samalla tavalla toimimaan sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka toipuminen on hyvällä mallilla, on mulla vielä paljon tehtävää, jotta voisin nauttia pienistä hetkistä. Ainakin tässä osaa arvostaa sitä, mitä jo on. Mutta olisin valmis jo uusille ihmeille ja hetkille, jotka saavat itkemään onnesta.
Pääasiassa kykenen kuitenkin pysymään positiivisena ja ajattelemaan tätä tilannetta siten kuin se on – väliaikainen, osa toipumista ja haaste, josta kykenen selviämään. Kaiken tämän epäonnen keskellä pienet onnen hetket tuntuvat arvokkailta ja ovat enemmän kuin toivottavia, sillä ne kantavat pitkälle. On ollut vaikeaa keskittyä pelkkään hyvään, kun elämä tarjoilee edelleen pelkkiä sitruunoita ja hankaluuksia. Edelleen se epäreiluus ja tunne, että on tehnyt jotain ettei olisi ansainnut enempää onnea, ovat jokaisena päivänä vahvasti läsnä. Yritän hymyillä, ajatella positiivisesti ja jatkaa eteenpäin – pakkohan se on. On toimittava, jotta ikävät ajatukset eivät pääse käsiksi mieleen ja tee sinne uutta kotiaan.
Ehkä meidänkin taloudelle on vielä jaettavissa onnea tämän kuluvan vuoden aikana? Ennakkotiedot eivät ole kovin hulppeat (mielelle vaikea syksy itsessään, itseä koettelevia tapahtumia ja vaikeita käsiteltäviä on tulossa), mutta ehkä mekin saamme vielä jotain hyvää osaksemme?
Rakkautta ja lämpimiä ajatuksia, kaikesta huolimatta. ❤︎
En tiedä, mistä aloittaisin. Nykyisestä tilanteesta vai menneistä vastoinkäymisistä? Kaikkein helpoin olisi kertoa meidän hääpäivästä, mutta se kirjoitus saa vielä hetken odottaa. Nämä viileämmät kesäsäät ovat olleet meille mukavampia ja ainakin Aino on ollut pirteämpi, kun lenkillä ei paahdu heti ensimmäisillä askelilla. ♥︎ Alkanut kesä on ollut kaikin puolin erilainen ja suuntani on ollut kohti tulevaa enemmän kuin aikoihin.
Aino nautti juhannuksena mökkeilystä. ♥︎
Ollaan kesäkuussa vietetty aikaa läheisten kesämökeillä ja otettu päivä kerrallaan kaikki, mitä vastaan tulee – aivan kaikki. Hain kouluun saamieni ohjeiden mukaisesti, mutta alkuviikolla selvisi, ettei opiskeluani tuetakaan. Tuntui huijatulta – epäreilulta. Keskustelin pitkään työeläkeyhtiön edustajan kanssa ja se helpotti oloa. Totesin puhelussa aika tarkkaan näin ”jos tämä on joku testi siitä, että vointi on oikeasti hyvä, niin ei ollut mielestäni tarpeellinen.” Työeläkeyhtiön edustaja kertoi, ettei asia ollut niin vaan tilanteessa oli tapahtunut jonkinlainen virhe. Palaute on annettu ja toivottu, ettei kenellekään muulle kävisi näin. Voitte uskoa, että oli vaikea käsitellä sitä, että on hakenut kouluun – jännittänyt tuloksia – ja panikoidessa hakenut ammatillisiin opintoihin. Ja sitten matto vedetään jalkojen alta. Ainakin nyt on tilanne edistynyt ja edistyy työvalmentajan avustuksella.
Tämän kaiken keskellä huomaa, että vointi on kohentunut vuoden takaisesta huimasti. Terapia, lääkitys ja oma toiminta voinnin parantamiseksi ovat tehonneet. Vaikka moni asia pelottaa ja herättää suuriakin tunteita, on se myös osoitus siitä, että parempaan päin ollaan menossa. Lääkäri totesi mulla muuten kilpirauhasen vajaatoiminnan about kuukausi sitten. Ehkä se on kuitenkin ollut osana masennuksen syntymiseen ja puhkeamiseen. Ja ehkä tästä alkaa painonhallinnallisesti uusi kausi? Paljon on kuukaudessa ehtinyt tapahtua, mutta kaikki tapahtuneet voimistavat sitä, että haluan viettää elämän (ja kohdata kaikki ne vastoinkäymiset) tuon aviomieheni kanssa. ♥︎
Kohdallani lääkitystä on edelleen laskettu ja lääkäri näytti vihreää valoa lääkityksen edelleen laskemiseksi. Vaikken sitä vielä aio tehdä, on mulla silti resepti pienemmälle annokselle. Ehkä alkuvuodesta 2021 mulla onkin nykyinen lääkitys vielä pienemmällä annoksella? Kokemuksesta osaan sanoa, että syksy saattaa olla vaikea, mutta sen kohtaan haasteena ja valmiina taistelemaan mielen demoneja vastaan. Syksy pitää sisällään paljon asioita, jotka tulevat haastamaan psyykeeni, mutta ne otetaan vastaan sellaisina kuin ovat. Olen valmis taisteluun!
Pitkästä aikaa moikat täältä toipumisen taipaleelta! Olen viime aikoina ollut paljon paremmalla voinnilla, mutta asioiden aloittaminen on osoittautunut vaikeaksi. Aloitekyvyn puute ja se, miksi se puuttuu, on jäänyt mysteeriksi. Olen alkanut pohtia myös sitä, miten saisin itseni aloittamaan asioita tarmokkaammin ja saattamaan ne päätökseen? Tätä mystistä tilannetta yritän yhä uudelleen saada ratkottua.
Menee hyvin, mutta meneekö oikeasti hyvin? Olen pohtinut myös tätä ja tasapainoillut edelleen sen asian kanssa, ovatko huonot päivät masennusta vai oikeasti niitä huonoja päiviä? Harjoittelen edelleen tunteiden säätelyä, niiden käsittelyä ja kohtaamista. Jokainen tunne on kuitenkin merkki siitä, että masennus alkaa olla takana päin. Herkistyminen itselle tärkeistä asioista niin positiivisessa kuin negatiivisessakin tilanteessa on merkki siitä, että alan olla vihdoin minä. Mutta onko masennus oikeasti nyt voitettu? Tapasin lääkäriä huhtikuussa ja sain masennustestistä vaivaiset 2 pistettä. Tuolloin riemuitsin siitä, että nyt se on ohi. Voimana mulla on ollut toivo paremmasta huomisesta sekä terapeutti, jonka kanssa käsitellä vaikeita asioita. Mutta silti tuntuu, että kaikki ei vielä ole täysin hyvin. Jos nyt tekisin tuon testin uudelleen, olisivat pisteet hieman korkeammat. En siis uskalla katsoa itseäni silmiin tämän vaikean ajanjakson ollessa todellinen ja osa minua.
Olen alkuvuonna selvinnyt monesta pettymyksestä, valanut toivoa paremmasta huomisesta ja jaksanut olla ajoittain aktiivinen. Toisinaan se aktiivisuus on ollut kotitöiden hoitamista, kaupassa käyntiä tai puhelu läheiselle. Toisinaan olen aktiivisesti siirtänyt itseni sängystä sohvalle ja toisinaan leikannut nurmikon. On vaikeaa mitata omaa vointiaan, kun alati ripustautuu toivoon parantumisesta. Ehkä se diagnoosi epävakaasta persoonallisuudesta pitääkin ihan paikkansa? Olenhan jo parantunut? Onko tämä matka vielä pitkä?
Sain myönteisen päätöksen terapian jatkamiselle vuodeksi eteenpäin. Saan jatkaa tätä nyt vuoden 2021 puolelle asti ja toipua rauhassa. Tietysti toivon, että alkaisin jo nyt luoda sitä terveen tallustajan elämää, mutta pelkään takapakkeja todella paljon. Olen hivenen eristäytynyt kotiin ja myönnän, etten ole jaksanut pitää yhteyttä kunnolla edes lähimmäisiin. En tiedä, miten saisin itseni jälleen aktivoitua ja laittamaan edes viestiä. Masennuksen tuomat pelot hylkäämisestä ja pettymyksistä ovat edelleen vahvasti läsnä. En tiedä, miten pääsen tästä oikeasti ylös.
On mulle tapahtunut myös sitä kuuluisaa hyvää näiden epävarmuuden tunteiden seassa. Olen osallistunut kahteen pääsykokeeseen uudesta alasta unelmoiden, mennyt naimisiin poikkeuksellisen tilanteen aikana, kuunnellut äänikirjoja, lukenut kirjoja, saanut myönteisen terapiapäätöksen ja uurastanut kalenterini parissa. Tällä hetkellä kaikki hyvä tuntuu kaukaiselta ja nykyhetki epävarmalta. Onko se kaunis päivä vielä tulossa?
On mielen vapautta tuntea kaikkia näitä tunteita ja kohdata niitä. DKT:n kautta opittuja taitoja on edelleen ollut tarve käyttää ja kukistaa tuo sisällä asuva pelko, epävarmuus ja ahdistus. Toisinaan on ollut todella vaikea myöntää edes itselleen, että ahdistus on läsnä. Yleensä se on koostunut pelosta ja surusta, jota en ole saanut purettua mihinkään. Olenkin kirjoittanut päiväkirjaa ja yrittänyt erilaisten keinojen avulla antaa ahdistuksen mennä. Toisinaan se on auttanut, mutta toisinaan siitä on ollut vaikea päästää irti.
Kyllä minä vielä jaksan, mutta onhan varalleni tulossa jotain oikein hyvää, josta riittäisi voimavaroja uusien vaikeiden tilanteiden yli? Paljonko ihmisen on osattava kantaa taakkaa ja paljonko sitä yhdelle elämälle mahtuu?
Terveisiä omaehtoisen kotoilun maailmasta! Täällä ollaan ja viimeiset viikot ovat hurahtaneet ohitse nopeammin kuin tajuankaan. Hassua, miten samalla aika tuntuu matelevan ja ajoittain pysähtyneen, varsinkin näin Koronan tuoman poikkeustilan aikana. Me täällä voimme hyvin vaikka blogi on viettänyt hiljaista kuukautta. Maailman tilanne viruksineen päivineen on saanut minutkin, todella sosiaalisen ihmisolennon, jäämään kotiin viettämään laatuaikaa tulevan aviomieheni kanssa.
Kerrottakoon niitä kuulumisia, joita on ehtinyt kertyä. Aloitetaan masennuksen tilasta, joka alkaa olla tilanteessa melkein voitettu. Viikon päästä ollaan päätetty asiakkuus psykiatrialle ja jatkettu elämää masennuksen voittaneita. Olen alkanut paremmin hahmottamaan sen, ettei huono päivä tarkoita masennuksen palanneen vaan kuuluvan osaksi elämää. Ja tein haun ammattikorkeakouluun, pyrkimyksenä saavuttaa opiskelijan titteli (ja saada ne alennukset). Ennakkotehtävät on myös palautettu onnistuneesti, joten nyt ei auta kuin odottaa toukokuuta ja tietoa siitä, onko selvittänyt tiensä valintakokeisiin asti.
Vaikka tämä maailmalla jylläävä virus on sulkenut paljon palveluita, pääsemme silti sanomaan tahdon. Tosin päivä muuttui meistä riippumattomista syistä ja minkäänlaisia juhlia ei voi järjestää tämän tilanteen vuoksi. Jotenkin olen nyt se kiirehtivä morsian, joka haluaa äkkiä sukunimen vaihtoon. Olen heittänyt vitsiä siitä, että kiire on muodostunut niiden yksin vietettyjen vuosien aikana. Mutta olen onnellinen tuon pörröisen miehen kanssa, joten miksi ei? Voisin kirjoittaa pitkästi tästä, mutta pidetään tämä nyt lyhyenä.
Olen innostunut äänikirjoista, kalenterin koristelusta entistä enemmän, päiväkirjan kirjoittamisesta, tv-sarjoista ja podcasteista. Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin, oppinut toteuttamaan viikoittaiset terapiakäynnit etänä Koronaviruksen vuoksi, ihastunut tuohon arjen kanssani jakavaan mieheen yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikin puolin mennyt kuukausi on ollut hyvä ja olen edelleen sitä mieltä, että kaikella on tarkoitus. ❤︎
Mun tarjoamat vinkit kotoiluun näin poikkeusaikana kuulostavat ehkä pieniltä, mutta kerron ne teille silti. Anna itsesi levätä, tee asioita joista nautit ja anna aikaa itsellesi. ❤︎
Ympäripyöreä kysymys ja siihen yritän antaa täsmentäviä vastauksia. Tuntuu, että kaikesta olisi niin paljon kerrottavaa vaikkei oikeasti elämässä ole tapahtunut mitään sen suurempaa. Kaikki se suuruus koostuu pienistä hetkistä ja pienemmistä palasista. Seuraavassa kuitenkin luvassa vastauksia niihin tätä vuotta kantaviin teemoihin.
Harrastukset: Kalenterimania, kirjeiden kirjoittaminen ja neulominen ovat olleet päiviäni täyttäviä asioita. Eniten kiehtoo tällä hetkellä kalenterit, kirjeet ja kodin järjestely. Unohtamatta Greyn Anatomiaa, Sykettä ja muita tv-sarjoja, jotka ovat vieneet minut mukanaan. Viikkoja tasapainoittaa terapia ja reissut Raumalle. Pokemon-sovellus seuraa liikkeitä lenkkien kautta, mutta tällä hetkellä elämä sen kanssa on vähäisempää. Kaikki muu tuntuu tärkeämmältä.
Häät: Pitkien keskusteluiden jälkeen sain taivuteltua tulevan aviomieheni siihen, että juhlitaan häitä kunnolla siinä vaiheessa, kun olemme molemmat paremmassa kunnossa (eikä toiselle tule paineita muistella hääpäivän tapahtumia tarkalleen kertoakseen ne toiselle). Avioidumme tänä vuonna ja juhlistamme sitä pienesti ruokailemalla läheisten seurassa. Ne suuret juhlat odottavat sitten, kun aika on sopivampi. Ja silti musta tulee tänä vuonna rouva!
Inspiraatio: Huomaan, että minulla on paljon ajatuksia ja ideoita, mutten osaa kohdistaa niitä mihinkään tiettyyn muottiin. Yritän soveltaa näitä kaikkia ja tuoda ne todellisiksi, kunhan löydän oikean väylän toteuttaa niitä. Inspiraationi kumpuavat halusta luoda jotain uutta: bujo, kalenteriviikko, sukat, järjestys… Mutta niiden toteuttaminen on vielä hivenen hankalaa tai hakusessa. Hetki kerrallaan ja uskoisin, että tulevana keväänä inspiraationi hedelmät ovat jo tässä ja valmiina ihasteltaviksi!
Koti: Edelleenkään meillä ei odota juuri siivottu koti, vaan ne kaksi yhdessä elämään opettelevaa tyyppiä (ja Aino). Olen onnistunut tekemään kotitöitä enemmän kuin tavoitteena on ja uskon tämän kodin loistavan ehkä nopeammin kuin osaan itse edes arvata. On jätettävä kuitenkin tilaa luovuudelle, omalle toipumiselle ja niille pienille ihmeille, joita elämä on (toivottavasti) valmis tarjoamaan!
Masennus: Olen oman masennukseni kanssa siinä pisteessä, että soitin jo lääkäriajan perään. Tämä vain siksi, että haluaisin lopettaa asiakkuuteni psykiatriselle puolelle ja siirtyä elämässä eteenpäin. Olen antanut masennukselle köniin ja terapia auttaa toipumaan siitä kunnolla! Joten lääkäriaikaa tänne, että saadaan tämä kahden vuoden sairaus pakettiin ja pois päiväjärjestyksestä!
Painon pudotus: Asia, jolle en tietoisesti tee mitään. Asia, joka tässä sivutuotteena tulee (jos on tullakseen). Olen keskittynyt kaikkeen muuhun niin paljon, että laihduttaminen ei tietoisena tavoitteena tule kysymykseenkään!
Tulevaisuus: Odotan malttamattomana pian alkavaa AMK-yhteishakua, sillä aion hakea opiskelemaan itselleni uutta ammattia. Jos ei opiskelupaikkaa tällä kertaa tule, maailmani ei romahda! Olen miettinyt varasuunnitelmat valmiiksi, mutta niitä alan enemmän avata teille sitten, jos opiskelupaikkaa ei irtoa. Ainakin teen kaikkeni sen eteen, että syksyllä 2020 olisin opiskelija.
Tupakointi: Toiset teistä saattavat muistaa kirjoitukseni syyskuulta (linkki tässä, jos haluat tähän palata!). Kerroin tuolloin aikeistani lopettaa tupakointi (neljän tupakoimattoman päivän perusteella). En ollut tuolloin valmis luopumaan tupakasta, mutta tätä kirjoittaessani olen viettänyt 11 savutonta päivää eikä tämä tee edes tiukkaa! Viime kerralla se luopumisen tuska ja paniikki olivat pahimmat (ja suurimmat) syyt miksi ratkesin tupakoimaan uudelleen. Tällä kertaa se luja tahto, todellinen toive olla savuton ja elämännälkä ovat tsempanneet eteenpäin. Tukena matkassa on nikotiinilaastari, jonka eilen unohdin laittaa (ja selvisin ilman sitä!) sekä erilaiset pastillit (ilman nikotiinia). Minulla on erilainen taistelutahto tähän tällä kertaa ja syksyltä tuttu paniikinomainen tarve tupakoida on kadonnut. Eli kyllä, tupakointi on historiaa.
Aino tuo arkeen säännöllisyyttä. ❤︎
Näillä urilla siis tällä hetkellä mennään! Oman itseni kanssa elämään totuttelu jatkuu edelleen melkein 30 vuoden jälkeenkin ja yritän nauttia tästä nyt hieman erilaisella otteella! Masennuksesta parantuminen alkaa olla totisesti totta, mutta mahdollisuus takapakeille on edelleen suuri. Kaikkien näiden tavoitteiden lisäksi on annettava tilaa ihmeille ja unelmille. Tätä kirjoittaessani en voi olla vilkuilematta omaa unelmakarttaani (kirjoitus siitä täällä!) ja tajuamatta sitä, että sen unelmia kohti ollaan oikeasti menossa! Tärkeintä on kuitenkin elää hetkessä, mentiin sitä sitten missä vain!
Anna tilaa ihmeille ja hämmästy, kun ne löytävät sinut. ❤︎
Viikko on lopuillaan ja –onneksi– tänään saa rauhoittua, sillä viikko on ollut melkoinen vuoristorata ja pyörremyrsky. Siskoni nappasi Ainon mukaansa mökille viettämään viikonloppua (nappasi ei liene oikea termi, koska koiravanhus piti auttaa auton takaluukkuun) ja pääsemme tuon murusen kanssa eri tavalla rentoutumaan, kun ei ole Ainon lenkittämistä huolehdittavana. Tämä kirjoitus ei liity nyt kotimme sekalaiseen tunnelmaan tai Ainon viikonloppulomaan mökillä vaan johonkin aivan muuhun, josta olen onnellinen, kiitollinen ja innoissani. Enkä enää malta olla kertomatta!
Loppuvuodesta kirjoittelin hakemuksen #auracultiin ja sain tietää tämän kuun alussa, että tulin valituksi! Nyt alkaa porukka pohtia, mikä on aura ja mitä sillä tarkoitetaan. Kyseessä ei ole lumiaura, Aurajuusto tai edes kyseinen kunta Varsinais-Suomessa. Kyseessä on kaunis muistikirja Aura ja #auracult on siis kyseisen brändin brändilähettiläsyhteisö. Jospa kerron teille tästä vielä hieman lisää?
Kaikessa kauneudessaan, Aura the notebook ❤︎ *Aura saatu
Tämä kaunis pistesivuinen muistikirja ei ole aivan tavallinen, sillä sivut on kauniisti värjätty ja numerointi kulkee keskellä sivua (alareunassa, mutta ei sivujen ulkoreunassa, kuten kirjoista on yleensä tuttua). Kokoluokaltaan tämä ihanuus on A5-kokoa ja sivuja on reilusti, nimittäin 208! Aura on kaunis, kannet ovat pehmeät ja kaksi mustaa merkkinauhaa auttaa pysymään kärryillä siitä, mihin on viimeksi jäänyt. Lisää tietoa tästä kauniista muistikirjasta löytyy täältä! Ja Aura löytyy myös instagramista nimimerkin aura_notebooks takaa, joten laittakaanhan tämä seurantaan! Pakko todeta vielä, että tuntuu melkein rikolliselta sanoa Auraa muistikirjaksi, kun muistikirjasta tulee itselleni täysin erilainen mielikuva.
En ole malttanut aloittaa tätä ihanuutta vaan pääsyn ihailemaan sitä päivittäin ja monta kertaa. Jotenkin on sellainen olo, että tämä ansaitsee vain kauniita asioita, unelmia ja hyviä fiiliksiä. Ehkä unelmakarttoja, kauniita mietelauseita ja kauniita ajatuksia? Tässä pätee sama pohdinta kuin muissakin asioissa; hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!
Viimeinen viikko on ollut yhtä vuoristorataa ja olen huomannut, kuinka suuressa osassa toivo on ollut. Toivo paremmasta huomisesta, toivo tästä selviytymisestä sekä toivo siitä, että kaikki järjestyy. Minun on ollut helppo ripustautua toivoon ja uskoa siihen, että kaikki tämä hankalampi vaihe päättyy joskus parhain päin. Nyt on helppo ajatella sitä, että masennuksesta on todella selvitty, mutta samalla mietin, että näyttäytyykö tämä nyt elettävä todellisuus myöhemmin myös sumeana muistikuvana kuten viime syksy nyt itselleni näyttäytyy? Ainakin toivon todella, että muistikuvissani olisivat hetket eikä pelkkä sumuverho, jonka seassa on yritetty selviytyä. Milloin toivottomuus vaihtui toiveikkuudeksi?
Yksi tärkeimpiä asioita toipumisessa on ollut terapian alkaminen. Kerran viikossa toteutuva terapia pitää minut hyvin kiinni arjessa ja tukee parantumisprosessia enemmän kuin osasin oikeasti kuvitella. Olen itse sanonut monesti, ettei pelkkä lääkitys toimi mielen vaikeuksien hoidossa ja nyt olen huomannut sen konkreettisemmin terapian kautta. Tietty säännönmukaisuus arjessa terapian muodossa ja ihminen, joka ulkopuolisena tukee omaa parantumista ja ajatusmaailmaa. Joskus kuulin jossain, että jokaisen tulisi käydä aikuisena terapiassa ja olen samaa mieltä. Vaikkei olisi suuria ongelmia tai hankaluuksia mielen kanssa, oman elämän tarkastelu toisen ihmisen esittämien kysymysten ja huomioiden kautta on helpottavaa. Ja ulkopuolisena sitä tekee erilaisia havaintoja ja saa itsensä näkemään oman arkensakin hieman erilaisena ja sen oman laatikkonsa ulkopuolelta.
Tätä viimeistä viikkoa voisi kuvailla mustavalkoisena pilvenä. Musta kuvastaa toivottomuutta ja valkoinen toiveikkuutta, mutta ne ovat tasapainossa keskenään vaikka valkoista on enemmän kuin mustaa. Ripaus toivottomuutta siitä, olenko liian positiivinen ja liian aikaisin. Valtavasti toiveikkuutta siitä, että kaikki järjestyy ja elämä alkaa toimia hieman helpommin kuin täysin sairauden vallassa se olisi toiminut.
Jos saavut meille kylään, sinua ei odota huoliteltu koti ja raikkaasti tuoksuva pesuaineen tuoksu. Sinua odottaa elämään opetteleva pariskunta, koira ja toivo siitä, että kaikki järjestyy. Olen edelleen pitänyt kiinni siitä, että teen edes yhden kotityön päivässä ja toisina päivinä jaksan tehdä niitä hieman enemmän. Toisinaan se ei näy niin selkeästi, jos kotityö on ollut vaikka tiskikoneen tyhjennys ja täyttö tai pyykkikoneellisen peseminen. Mutta olen toiveikas, että kaikki järjestyy ja koti siinä sivussa. Ainakin suunta on oikea ja mieli valmis heiluttamaan masennukselle viimeiset moikat.
Toiveikasta viikkoa täältä mustavalkoisen pilven reunalta. ❤︎
Mustavalkoisen pilven reunalla 