Musta päivä

”Herään huonosti nukutun yön jälkeen uuteen tuskaiseen päivään. Olin päättänyt, että tänään käyn suihkussa ja hoidan asioita eteenpäin. Laitan kahvin tippumaan ja valun aamutakissani tupakalle. Kirkas auringonpaiste saa silmäni siristämään ja parvekkeen alla kuulen autojen tasaisen kaasutuksen. Miksi tänäänkin tuntuu tältä?

Haen kupillisen kahvia ja palaan sänkyyni katsomaan tv-sarjaa. Hautauduttuani peiton ja tyynyjen keskelle, painan kaukosäätimestä Play-näppäintä. En jaksa vaihtaa seuraavaa dvd-levyä, vaan katson saman levyn jo kuudetta kertaa. Tuijotan, mutten keskity. En jaksa tänäänkään. Nopeasti olen siemaissut kahvin sisuksiini. Se maistuu tänäänkin tyhjältä, mutta pakko hakea toinen kupillinen – ehkä se piristäisi? 

Odotan kahvin piristävää vaikutusta ja selailen sosiaalisia medioita siinä toivossa, että löytäisin jotain kiinnostavaa. Mutta taas satutan itseäni sisältä päin, kun huomaan merkittyjä ihmisiä – mainittuja, muttei minua. Mitä mä voisin tehdä, että mut mainittaisiin joskus näissä hauskoissa jutuissa? Miten mä voisin päästä tuttavieni suosioon? Suljen puhelimen ja muistan, että lääkkeet on taas ottamatta. Juon kahvikupillisen, haen lääkkeet ja otan ne uuden kupillisen kanssa. Kapselit tuntuvat tarttuvan kurkkuuni kiinni ja joudun silti juomaan päälle lasillisen vettä. Oksennusrefleksi. En halua ottaa näitä uudelleen, joten on saatava ne nyt kerralla alas. Kipu kurkussa, mutta pillerit ovat matkalla mahalaukkuun. Menen taas tupakalle. 

Seison parvekkeen reunalla ja katselen autojen hidastuvia liikkeitä, kun liikennevalot vaihtuvat punaisiksi. Vedän savua keuhkoihini ja huomaan ajattelevani mielikuvaa, jossa kävelen auton alle. Karistan ajatukset mielestäni ja päätän, että tänään en rankaise itseäni olemassaolostani. Siinä vaiheessa päivää olen taas väärässä, mutta aikeeni on vakaa. Tänään en satuta itseäni.

Päivä kuluu pyöritellen ajatuksia ja tuijottaen samaa levyllistä dvd-soittimessa. Välillä torkahdan ja välillä havahdun siihen, etten jaksa. Päivän aikana saan sisuksiini kahvin lisäksi yhden hedelmäpiltin. Lääkäri käski syödä jotain pientä tasaisin väliajoin. Puhelimeni muistutukset soivat, mutten saa itseäni syömään. Ei maistu. Ei kerta kaikkiaan maistu. Olen ontto ja mihin sitä energiaa sitte muka tarvitsisin?

Illalla tajuan, etten ole tehnyt taas mitään. En ole käynyt suihkussa, en ole avannut päivän postia. Olen vain maannut ja toivonut, että ahdistus katoaisi itsestään. Huomenna on pakko olla aktiivinen, koska pitäisi mennä tapaamaan sairaanhoitajaa. Onko musta siihen? Se taas kuitenkin paasaa siitä, miten välttelen töihin paluuta. Ei kiinnosta. Huomaan istuvani keittiössä juuresveitsi kädessäni. Päähän sattuu. Muhun sattuu. Miksi musta tuntuu tältä? Ennen kuin tajuan, olen naarmuttanut itseeni uusia jälkiä pahasta olosta. Se ei vaan silti katoa vaan vaanii ajatuksissa kokoajan. Otan iltalääkkeet ja yritän vaipua uneen. Lääke ei auta, kuten sen kai pitäisi. Miksi mua ei auta kukaan?”

Nykyisin tällaisia mustia päiviä ei ole. Ne ovat erilaisia, mutta mustia. Ne ovat mustia ahdistuksesta ja aloitekyvyn puolesta. En saa noina päivinä mitään aikaan. Paranemisprosessi ei ole kuin alkutekijöissään ja lääkitystä hiotaan oikeaan suuntaan. Tällä hetkellä on tyhjiä päiviä. Siis niitä päiviä, kun ei saa mitään aikaan vaikka kuinka yrittää. Aloitekyky puuttuu, ajanvaraukset siirtyvät, pyykkivuori kasvaa, tiskivuori kasvaa ja ahdistus pysyy. Toisinaan tulee sellaisia puuskia, joina saa paljon aikaan. Mutta ei näiden puuskienkaan jälkeen ole tyytyväinen – olisi pitänyt tehdä enemmän. 

Olen kuitenkin oppinut olemaan itselleni armollinen – joka päivä ei ole pakko saada aikaan suuria muutoksia tai askareita. Paranemiselle on annettava aikaa ja itseään on kuunneltava. Kevään kirkkaus ja mielen musta sumu ovat toisilleen ehkä pahimmat mahdolliset viholliset ja niitä vastaan taistelen. Taistelen päivittäin ja yritän kerätä omaa itseäni kasaan pala palalta. Pitkä matka tähän pisteeseen, joten ei ole mahdollista parantua ennätysvauhtia takaisin arkeen, jossa pelkää polttavansa itsensä loppuun. Ole itsellesi armollinen.

Masennuksesta voi kuulemma selvitä. Minäkin yritän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s