Lauantain menu: Jäätelö

Jätä kommentti

Nyt lähestyn teitä pikaisilla terkuilla ja noh, saatte päivitetyt kuulumiset. Ensimmäiseksi, pelkään hammaslääkäriä. Sain kuitenkin kerättyä rohkeuteni helmikuussa ja varasin hammaslääkäriajan. Siitä alkoi perusteellinen hammasremontti, joka kulminoitui eilen viisaudenhampaiden poistoon. En ehtinyt jännittää poistoa, kun puhelun ajasta sain torstaina ja aika poistoon oli jo perjantaina. Sain siis peruutusajan, joka osoittautui ihan hyväksi ratkaisuksi. Menin poistattamaan suunnitelmaa mukaillen kahta viisaudenhammasta, mutta lähdin vastaanotolta 4 hammasta köyhempänä. Eikä ollut paha rasti! Yöllä heräsin kipuun yhden kerran ja tämä aamu on alkanut ainakin kivuttomasti (johtunee yöllä otetusta särkylääkkeestä). Eipä tarvitse jännittää sitten sitä seuraavaa, kun kaikki viisurit napattiin jo pois!

Ehkä siistiä on myös se, että saan syödä jäätelöä ihan luvan kanssa! Ja toipua tästä koettelemuksesta katsoen sarjoja ja lepäillen – ilman huonoa omatuntoa siitä, etten tee mitään. Nyt ei voi kun toivoa, että parantuminen sujuu yhtä näppärästi kuin itse toimenpide.

Terapiaryhmän kotitehtävät on tältä viikolta tehty ja olen alkanut valmistautua tulevaan tapaamiseen ihan hyvillä fiiliksillä. Pokemonia olen jaksanut pelailla päivittäin, mutta muut harrastukset ovat tältä viikolta jääneet paitsioon. Omat voimavarat heittelevät kuitenkin vielä melkoisesti, enkä juuri kykene tarttumaan asioihin, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Arki rullaa tässä kaiken mukana, mutta omat ajatukset eivät rullaa ihan samassa tahdissa. Noh, ehkä tästä päästään kohti toimivaa arkea – hetki kerrallaan.

Koiravanhus on ottanut kaiken ilon irti keväisistä hajuista ja löntystää kuono maassa lähes joka lenkin. En voi kuin kiittää sitä, että vanhus on noinkin kiltti – vastaantulevat koirat ovat osoittautuneet lenkki lenkiltä – ei niin pelottaviksi. Nyt alkaa hammaskolot jomottaa ja on päästävä vaaka-asentoon. Palataan seuraavan kirjoituksen merkeissä – tässä kirjoituksessa ei ollut sitten ollenkaan sitä ”punaista lankaa.”

Matkalla kohti toimivaa lääkitystä

Jätä kommentti

Olen masentuneisuuteni aikana kokeillut muutamaa lääkitystä. Toimivaa lääkitystä on kokeiltu ja noh, ei nyt ihan kyllästymiseen asti. Ensimmäinen kokeiltu lääkitys kuului selektiivisten serotoniinin takaisinoton estäjien (SSRI-lääkkeiden) ryhmään. Tätä lääkettä söin ilman keskusteluapua syksystä 2016 lähtien. Lopetin lääkkeen käytön lääkärin ohjeiden mukaisesti, mutta itsenäisesti. Aloitin sen uudelleen, kun tilanne oman itseni kanssa vaikeutui merkittävästi. Ja tätä lähdin muuttamaan, kun lähdin hakemaan apua.

Nykyinen lääkitykseni kuuluu serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjien (SNRI -lääkkeiden) lääkeryhmään. Tuntuu, että tämä lääkitys nyt sopii mulle, ainakin olen saanut tästä apua niihin suurimpiin ahdistuksiin ja paniikkeihin. Mieliala on jotenkin ollut tasaisempi ja no, ne suurimmat huiput tunne-elämän kaaoksessa ovat olleet tasaisempia. Ehkä myös sen vuoksi pelästyin ensimmäisiä hyviä päiviä ja olin aivan valmis olemaan lääkärien kanssa yhtä mieltä siitä, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on mun juttu. No, kattellaan sitä tässä ajan kanssa. Mennään tän diagnoosin kanssa nyt ensin.

Ei herättänyt kauheasti luottamusta, kun lääkäri soitti muutama viikko sitten ja kyseli lääkityksen toimivuudesta. Kerroin, miten ensimmäiset viikot oli vaikeita ja olo tasaantui niiden jälkeen. Kuulin lääkärin muuttuvan kysymysmerkiksi ja hän toisti edellisen annokseni lääkityksestä. Muistutin lääkäriä, että hän nosti lääkitykseni maksimiannokseen tapaamisellamme ja yhtäkkiä lääkäri olikin kanssani samalla sivulla asian suhteen. Ensimmäisellä tapaamisella en osannut vaatia apua sellaisessa mittakaavassa kuin sitä tarvitsen, joten lääkäri ei myöskään asian eteen ollut tehnyt töitä. Aloin laukoa vaatimuksia keskusteluavusta ja terapiasta, mutta sain lääkärin vain kuulostamaan välinpitämättömältä. Katsotaan, miten asiat reilun kuukauden päästä sitten ovat. Voitte arvata, että soimasin itseäni paljon tuon puhelun jälkeen.

Mutta sitten lääkitys siihen, että mä nukun. Tämänhetkinen lääke nukkumiseeni kuuluu masennuslääkkeiden lääkeryhmään. Olen kokeillut tämän lisäksi nukahtamislääkettä, melatoniinia, psykoosilääkkeisiin kuuluvaa lääkettä sekä lääkettä, joka vaikuttaa rauhoittavasti, helpottaa uneen vaipumista ja vähentää ahdistuneisuutta. Nykyinen lääkitys tuntuu auttavan ja saan nukuttua sekalaisten unieni kanssa. Jos kuitenkin käyn ihan ylikierroksilla, ei lääke toimi toivotulla tavalla ja olen ottanut ahdistukseen määrätyn lääkkeen iltalääkkeen lisäksi. Kaikkea on kokeiltu, mutta tämä nykyinen lääkitys auttaa nukkumaan – melko hyvin.

On inhottavaa sanoa, että kannattaa olla kärsivällinen lääkemuutoksien ja oikeiden lääkkeiden löytämisen kanssa. Ne ensimmäiset viikot lääkityksen vaihtumisessa tai lääkeannoksen muuttumisessa on vaikeita. Päässä on pyörinyt itsehtuhoisuus, riittämättömyys, solvaukset ja kaikki negatiiviset asiat, joita olen sillä hetkellä keksinyt paljon. Ja kuten esimerkkinä toimin, pelkkä lääkitys ei vie sitä masentuneisuutta pois. Se auttaa sairauden hoidossa, mutta tärkeää on päästä keskustelemaan ajatuksistaan ja sitä kautta käsitellä niitä vaikeita asioita. Ja olen itse kokenut hyväksi sen, ettei ne ahdistukset ja kamalat ajatukset ole niin syviä kuin ennen. Pysyn eri tavalla elämässä kiinni ja noh, yritän parantua.

Tsemppiä kaikille ❤ Ja kysykää, jos tulee mieleen jotain kysymyksiä!

Maaliskuun merkintä

Jätä kommentti

Päiväkirjamerkintäni viime viikolta – rehellisesti ja sensuroimattomana.

”Herätyskello soi ensin yhdeksän jälkeen, sitten puoli kymmeneltä. En jaksa nousta, mutta on pakko. Pakko, kun kello lähenee puolta yhtätoista. Miksen eilen saanut unen päästä kiinni? Kenen idea oli katsoa Facebookista tipu-liveä ja jännittää, saako tipu ponnistettua itsensä kuoren sisältä ulos? Vähän sama, kun olis katsonut norppa-liveä ja jännittänyt, pääseekö se norppa kalliolle vai ei. Nappaako masennus nyt otteensa taas yöunistakin? Minkä takia tänään piti herätä?

Yritän olla positiivinen, mä niin yritän. Avopuolisoni on keittänyt aamukahvia ja kahvikupin täytettyäni laitan vaistomaisesti aamutakin päälle ja olen suuntaamassa parvekkeelle aamutupakalle. Ai niin, enhän mä tupakoi enää. Vittu, kenen idea oli lopettaa röökinpoltto tähän? Miksi just nyt? Aivan, kun ei tarpeeks olis jo kaikkea. Nyt varmaan koko kansakunta ajattelee, että ”Se on raskaana, kun ei polta.” Ja en muuten ole. En vaan jaksanu eilen lähteä kauppaan, ku kirjotin mieluummin tietokoneella tekstiä. Miks pitää avata suunsa ja höpöttää pehmeitä ennen ku ajattelee, mitä siitä vois seurata?

Vitkuttelen viimeiseen asti koiran lenkittämistä. Soitan kyllä siskolle ja äidille kertoakseni oudot uneni, mutta en saa lähdettyä koiran kanssa ulos ennen kuin on pakko. Muistan ottaa aamulääkkeet (pisteet siitä, monena aamuna ne unohtuu!) ennen lähtöä. Ryhmäterapiaan meen autolla, mutta mulla ei saa olla aikaa pysähtyä kauppaan. Ja vitkustelustani seurasi se, etten ehtinyt mennä bussilla terapiaan – tosin ei bussilippu olis voimassa niin kauaa, että ehtisin samalla lipulla kotiin. No, nikotiinipastilli suuhun ja koiran kanssa ulos! Pääsen lähtemään varttia ennen ryhmän alkamista ja ehdin ajoissa paikalle. Nippanappa. Ensimmäisen puol tuntia terapiasta mietin vaan tupakkaa ja sitä, miten kaikki näyttää käveleviltä röökeiltä. Ahdistaa ja painan kynsillä sormenpäitä. Pikku hiljaa rentoudun ja hengittelemällä pääsen jonkunlaiseen sisäiseen rauhaan – hetkellisesti. Mä oon niin raunioina, ettei o tosi!

Ryhmästä kotiin suorinta reittiä – ei kuntosaleja tai kauppoja. Taas löyty uusia keinoja hallita ahdistusta ja oloa. Eniten innostuin tosta ”työkalupakista”, minkä saan koota itelleni. Ensimmäinen ajatus siitä oli, että ”Jes, pääsen askartelemaan!” Kotona vauhkoon siitä avopuolisolle ja hermot kiristyy koiran haukkuessa jaloissa. ”Kiva kun tulit kotiin, mulla on nälkä, leiki mun kaa.” Pystyn kuvittelemaan koiran sanat päässäni ja tuntuu, että mä räjähdän. Hengitä sisään – kaks, kol, nel – pidätä hengitystä – kaks, kol, nel, viis – ja hengitä ulos – kol, nel, viis, kuus, seittemä. Soitan äidille ja höpisen tarpeestani miellyttää kaikkia ja istun ilman tupakkaa aurinkoisella parvekkeella. Kaide pelottaa mua ja keskityn juttelemaan vain äidin kanssa. Miksi tunnen näin? Miks vaadin liikaa iteltäni? Mistä oon tän oppinu?

Haen kahvit itselleni ja avopuolisolleni. Laitan uuden Muumilaakson jakson pyörimään, mutta en pysty keskittymään siihen sillai intensiivisesti vaikka haluaisin. Kuuntelen jakson loppuun ja yritän jatkaa muita tv-sarjoja. Ei riitä keskittyminen. Avaan koneen ja olen taas kyttäämässä, kun joku tipu kuoriutuu. Ahdistaa ja yritän muistaa hengittää. Vituttaa olla tässä ja nyt. Yritän päästä ajatuksesta yli ja rauhoittua – se on vain ohi menevä ajatus. Keskitän kaikki voimavarat tietokoneella pelaamiseen ja blogin mainostamiseen Facebookissa.

Vastoinkäymiset yllättävät ja hengittelen – keräillen ajatuksia ja tsemppaan toista puoliskoani. Sorrun polttamaan tupakan, vaikkei se auta edes omaan olooni. No, en lannistu sortumisesta – tästä voidaan vain jatkaa eteepäin! Juon kupillisen kahvia ja alan etsiä viimeksi ostamiani Muumi-tarroja. Saan siitä pakkomielteen ja yritän kaivaa mieleni sopukoista sitä, minne ne laitoin. Lopulta löydän ne kalenterin välistä – mistä ehdin sitä jo etsiä lukemattomia kertoja. Anyway – ne löytyivät!

Avopuolisoni pelatessa, avaan kalenterin ja alan koristella sitä. Mietin pyykkikoneellisen pesua, mutta se jää ajatuksen tasolle. Kuuntelen Youtubesta videoita ja koristelen huhtikuun kuukausinäkymää merkiten sinne lääkärit ja terapiakäynnit. Alan jännittää huomista hammaslääkäriä ja yritän poistaa ajatuksen minusta palaamalla terapiakäynnillä saamiini työkaluihin. Yritän keskittyä myös kotitehtäviin, mutta en saa itseäni vielä kasaamaan ”hätäensiapupakkausta ahdistukselle.”

Siivoan kalenteritavarat olohuoneesta ja alan tehdä ruokaa. Huomaan, että olen poistanut päivän aikana ahdistusta pysähtymällä – havainnoimalla tosiasioita ja yrittäen keksiä ratkaisuja, joiden avulla selviämme näistä vastoinkäymisistä. Niitä löytämättä keskityn ruuanlaittoon ja yritän poistaa ajatukseni ahdistavista syytöksistä – niitä on päivän aikana mielessä useasti.

Ysiltä nappaan iltalääkkeet ja annan koiralle iltaruuan. Lenkitän koiran vasta hiukan jälkeen kymmenen, ettei vastaan tulis kauheen monta muuta koiraa. En jaksa sitä, että toi haukkuu kaikille pelkoaan – mieluummin jahdataan pupuja ja kävellään rauhassa. Pelaillaan Pokemonia ja saan laskea niin monta kertaa kymmeneen, ettei ole tosi!

Koira kykenee yllättävän fiksusti toimimaan lenkillä ja muistan kehua häntä monta kertaa. Kotona muistan laittaa ylös sen, että olen suorittanut kotitehtävän tältä päivältä. Uni löytää mut nopeesti ennen yhtätoista Frendien pyöriessä taustalla.

Blogin aiheena masennus – miksi?

Jätä kommentti

Eilen julkaisemassani (ja tietokone tarjos ton sanan tilalle ”mulkaisemassani” – jep) esittelykirjoituksessa heitin ilmaan kysymyksen ”miksi annan kasvot masennukselle?” En kuitenkaan vastannut siihen kysymykseen. Joten tässä muutamia seikkoja, miksi!

Haluan osaltani yrittää laskea kynnystä hakea apua ja ottaa masennus puheeksi. Koko oman sairauden ajan olen ollut todella avoin tämän kanssa, ajattelivat ihmiset sitten mitä tahansa. Kaikkea toimintaani on kuitenkin leimannut pelko yksin jäämisestä ja hylkäämisen kokemuksesta. En halua (enkä jaksa) luoda siltikään suojamuuria itselleni, jonka takaa kurkkisin sairauteni kanssa. On raskasta salailla asioita ja sellaista elämä sairauden kanssa olisi, jos en olisi siitä avoin. En kuitenkaan kulje kaduilla huutaen, että minulla on diagnoosina masennus.

Miten ihmiset suhtautuvat? Toiset ymmärtävät ja osaavat suhtautua asiaan hyvin, mutta toiset ehkä pelästyvät tai eivät ole aikaisemmin kohdanneet masentunutta (niin, että sen tietäisivät) eivätkä ehkä osaa suhtautua tilanteeseen. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa reagoida, mutta pelästyä ei tarvitse. Ei masentunut syö sinua – välttämättä. Eikä masennus tartu. Olen yrittänyt välttää sitä, että laittaisin sairauden syyksi jonkin toimintatapani, mutta kiukutellessani ystävälleni viidettä kertaa siitä, että olen huono – on todettava sairaudella olevan osaa asiaan. Tai siihen, etten jaksa lähteä kotoa tai uskalla kohdata uusia ihmisiä.

Edelleen törmää erilaisiin olettamuksiin, jotka liittyvät masennukseen ja ylipäätään mielen häiriöihin tai sairauksiin. Ja myös niiden hoitoon. En itsekään ensimmäiseksi kerro, miten olen sairastunut tavatessani uuden ihmisen. Okei, nykyiselle avopuolisolleni kerroin kaiken kyllä heti, mutta ajattelin sen olevan edullisinta hänellekin, että tietää mihin on ryhtymässä. Yleisiä olettamuksia lääkityksestä ovat esimerkiksi ne, että lääkitykseen jää riippuvaiseksi tai keho muuttuu lääkityksen vuoksi.

Nykyisin lääkitykset eivät juurikaan aiheuta riippuvuutta, mutta mielen tasapainon säilyttämiseksi lääkitystä ei suositella lopetettavaksi yhtäkkiä eikä oma-aloitteisesti ilman lääkärin ohjeistusta. Lääkitys ei ole ikuinen, mutta lääkitystä yleensä jatketaan pidempään kuin sairaudesta toipuminen vie. Ja tämä luultavasti siksi, että keho ehtisi reagoida tulevaan lääkityksen lopettamiseen. Ahdistaahan se, jos mieleen vaikuttava lääke loppuu yhtäkkiä, joten luonnollisesti mieli alkaa reagoida samoilla tavoilla kuin olisi masentunut. Kokeilin tätä edellisen lääkityksen kanssa ja ahdistuin vähän lisää – vaikka annos oli pieni. En suosittele.

Lääkitys ei välttämättä lihota tai laihduta. Oikean lääkityksen löytäminen voi olla hankalaa eivätkä kaikki lääkkeet sovi kaikille. Sen vuoksi lääkkeitä on niin montaa erilaista ja hieman erilaisesti toimivia. Annostukset ovat yksilöllisiä aivan kuin masennuksen oireetkin. Kannattaa siis olla kärsivällinen ja kertoa kaikista sivuvaikutuksista lääkärille, jotta oikea lääkitys löytyisi mahdollisimman nopeasti. Siinä tilanteessa on vaikeaa olla kärsivällinen, mutta en osaa kannustaa muutoinkaan. Ikävä sivuoire lääkityksen aloittamisessa on usein itsetuhoisen käyttäytymisen lisääntyminen (ajatukset, toiveet olemassa olon päättymisestä). Jos itsetuhoisuus on vallitsevaa, kannattaa ottaa yhteys lääkäriin tai mennä nöyrästi päivystykseen. Apua on saatavilla.

Masennus ei välttämättä näy ulospäin, etkä voi tehdä olettamuksia siitä, onko toinen masentunut. Yksi tärkein asia on se, että toiset haluavat puhua asiasta avoimesti ja toiset peittää sen kaikin mahdollisin keinoin. Itse en ole jaksanut huolehtia ulkonäöstäni tai välittänyt siitä, miltä kaupungilla näytän. Arkisten asioiden hoitaminen (kuten se peseytyminen) on joskus niin suuren ponnistelun takana. Ehkä mun sairastamisessa näkyy sellainen välinpitämättömyys elämää kohtaan – ja se ilmaantuu aika ajoin edelleen (okei, hoidon piirissä olen ollut nyt 5-6 kuukautta, joten ihmeparantumista ei ole tapahtunut). Toiset sairastuneet ovat huoliteltuja ja haluavat näyttää muille, että elämässä sujuu hyvin (vaikka päässä on kauhea myllerrys ja paniikki). Ei ole oikeaa tapaa sairastaa masennusta, jokainen tekee sen omalla tavallaan – ja se on yhtä oikea kuin jokin muukin tapa.

Tuleeko sulle mieleen jotain, minkä jätin sanomatta? Kommentoi ja kerro. Ajatuksen virrassa saattoi joku ajatus lipua itseltä ohitse. Masennuksesta voi kuulemma parantua – minäkin yritän. ❤

Tyyppi blogin takana

Jätä kommentti

Haluan kertoa teille, kuka minä olen. Ja miksi olen täällä antamassa kasvot masennukselle? Ajattelin ensin, että pysyisin piilossa kirjoitusten takana, mutta tuntuu luonnolliselta kertoa, kuka täällä kirjoittaa. Aihe ei kuitenkaan ole millään tavalla mediaseksikäs tai iloinen. Osa lähipiiristäni tietää, että olen yrittänyt pitää blogia ainakin kolme/neljä kertaa ja jokaisena kertana se jokin on pysäyttänyt minut. Olen luonut itselleni jonkinlaisen muurin, jota en ole siinä jatkamisen hetkessä pystynyt murtamaan ja jatkamaan kirjoittamista sen jälkeen.

Mutta siis minä! Sosionomiksi itsensä lukenut 28-vuotias nuorehko aikuinen yksilö. Väitän, että olen viettänyt masennuksen kanssa viimeiset vuodet – ainakin 4-5 vuotta. Ensimmäisinä vuosina hain apua ja sain sitä mutta jäin silti tyhjän päälle. Oma aktiivisuus korostui avun hakemisessa ja muodosti muka ylitsepääsemättömän esteen, jota en saanut suoritettua. Mutta nyt, tässä harjoittelen uudelleen elämistä ja yritän parantua. Aikaahan tämä tulee viemään, mutta yritetään!

Kuva on vuodelta 2017 – tuoreempaa ja kelpuuttamaani kuvaa en tähän hätään löytänyt.

Mitä muuta minusta? Elämäni valona on ollut viimeiset 10 vuotta koirakaveri. Kipuilin yksinäisyyttä viimeiset 9 vuotta, kun parisuhdetta ei vain ollut – olin kaikki mielestäni hyvät vaihtoehdot pelästyttänyt pois luotani. Kerta toisensa jälkeen jäin tyhjän päälle ja yksin, jolloin oli todella vaikeaa uskoa, että riittäisin jollekin tällaisena kuin olen. Tuo tilanne muuttui viime vuoden syksyllä, kun löysin rinnalleni kumppanin, jonka kanssa haluan matkata samaa polkua. Kaikki tämäkin lähti siskon vitsistä, mutta palataan aiheeseen mahdollisesti myöhemmin.

Ja muuta? Olen ollut työnarkomaani viimeiset vuoteni ja tehnyt työni eteen kaiken. Hautasin itseni työhön, jotten ehtisi miettiä omia ongelmiani. Olin valmis tekemään ylitöitä ja joustamaan joka tilanteessa. Rakastin työtäni, josta jouduin masennuksen vuoksi jäämään sairauslomalle. Se, koska palaan töihin tai mitä tulen tekemään, ei ole huolenaiheeni nyt. Enkä pohdi sitä tässä en enempää.

Olen listannut harrastuksiani, jotka muuttuvat mieleni mukaan usein. Mutta muutamat ovat jääneet, vaikka taukoja on otettu niistäkin määrittelemättömiä kertoja.

  • Kalenteriaskartelu, jota voisi kutsua kalenterituunaukseksi. Siis paperikalenterin koristelua tarroin, teipein ja piirtämällä. Tapoja on yhtä monta kuin tuunaajaakin. Ehkä sekin tulee löytämään tiensä johonkin kirjoitukseen? Mutta, löysin vertaistueksi kalenterihulluudesta ryhmän Kalenterimania, jonka löydät tämän linkin takaa!
  • Pokemon go – tuo aaltoileva harrastus, joka kehittyy pelin kehittymisen seassa. Lenkkejä koiran kanssa siis piristävät Pokemonin metsästysreissut, muiden pelaajien kanssa käydyt raidit ja tehtävien suorittaminen. Tästäkin mulla oli reilun vuoden tauko, mutta viime kesänä jatkoin tätä uudelleen. Ja kannatti!
  • Kirjoittaminen, jonka muoto määräytyy fiiliksen mukaan. Eniten saan kirjoitettua runoja ja päiväkirjaa, muttei tarinoiden kertominenkaan tunnu tuottavan vaikeuksia – kun iskee inspiraatio, niin saatan kirjoittaa monta päivää putkeen (joo, välissä unta ja ruokaa sekä koiran lenkittämistä). Ja tämä blogi on yksi sen muodoista!
  • Käsityöt. Olen todellinen ON/OFF-suhteen käsitöihin muodostanut, mutta luovuus ilmaantuu toisinaan paikalle. Virkkaus, neulominen, palapelit, maalaus, piirtäminen… Sellaisia, joita saan ainakin joskus aikaan. Vaihtelevalla menestyksellä ja inspiraatiolla, mutta ainakin kerran vuodessa!
  • Vesijumppa/vesijuoksu. Alunperin kävin edesmenneen isoäitini kanssa vesijuoksussa ja -jumpassa, mutta nykyisin käyn siellä epäsäännöllisesti. Fiilis iskee toisinaan, mutta viime aikoina on ollut vaikea lähteä kotoa uimahalliin. Anyway, siskoni on ollut tässä mukana ja urhollisesti patistanut minua mukaansa uimaan. Ja oon tykänny!
  • Uusimpana kirjeenvaihto ja postcrossing! Mulla on kaks kirjekaveria ja postcrossing on siis lyhykäisyydessään sitä, että lähetetään kortteja toisille ympäri maailmaa. Voin kirjoitella teille vaikka harrastuksista erikseen, jos kiinnostuitte.

Ehkä teillä on nyt jonkinlainen kuva siitä, kuka minä olen? Kysykää, kommentoikaa, ihmetelkää – mä vastaan vointini mukaan!

Kaikki päivät eivät ole mustavalkoisia

Jätä kommentti

On ihanaa kertoa teille, ettei jokainen päivä ole musta. Tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole joka päivä masentunut vaan jaksan tehdä asioita. Muistan, että lääkäri sanoi siitä minulle monta kertaa: Vaikka olet sairauslomalla diagnoosilla masennus, et ole sidottu kotiin. Tee asioita, joista pidät. Nyt ymmärrän, miksi hän toisti tätä niin monta kertaa ja jokaisella käynnillä. Syyllisyys painaa välillä takaraivossani, mutta yritän opetella elämään tämän kanssa.

Hyvänä päivänä innostun ja elän hetkeä, jolloin uskon parantuvani. Oli lähes euforinen olotila, kun pitkän mustan kauden jälkeen jaksoi tehdä asioita. Sanoinkuvaamattoman mahtava tunne, vaikka samaan aikaan todella pelottava. Tärkeä juttu tässä kaikessa on kuitenkin ollut se, että parantuminen on tavallaan uuden opettelua. Kokonaan uuden elämän aloittamista. Olen elänyt masennuksen kanssa niin monta vuotta, etten muista miten elää ilman sairautta. Aina takaraivossa on pieni epävarmuus omasta olemisesta. Kenelle elän? Onko tämä sitä, mitä haluan tehdä? Riitänkö tällaisena muille ihmisille? Sun pitää parantua, jotta voit sairastuttaa itses uudestaan, kun elät kaikille muille. Jep, ei ihan tervettä ajattelua. Mutta mä paranen ja yritän opetella uudelleen elämään.

Hyvät päivät ovat melkein yhtä tavallisia kuin ne hankalatkin päivät. Tosin, niitä on ainakin itselläni ollut hieman harvemmin. Yritän noina päivinä ravistella huonoa omaatuntoa hartioiltani. Silloin jaksan käydä elokuvissa, keikoilla tai vaikka tavata ystäviä ilman ponnisteluja. Arkipäiväiset asiat hoituvat ja pyykinpesukone tuntuu tyhjentyvän kuin itsestään. Toivon todella, että näitä hyviä päiviä alkaisi ilmaantua arkeeni useammin ja paraneminen tästä sairaudesta voisi olla jonain päivänä totta.

Masennus (ja sen parantaminen itsenäisesti) on vienyt elämältäni niin paljon asioita. Se on vienyt ystäviä, hankaloittanut taloudellisia resursseja, ottanut minusta rohkeutta ja voimakkuutta jatkaa. Nyt, kun opettelen elämään parantuvan sairauden kanssa, tavoittelen sitä, että saisin asiani kuntoon ja voisin jonain päivänä todeta selvinneeni. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka kunnioittavat sairauttani, mutta osaavat olla kanssani sitä pelkäämättä. He tietävät, että tästä voi parantua ja tarvitsen heitä parantuakseni – sen vuoksi, että minulla on syy jatkaa olemassa oloani.

Parantuminen tapahtuu omassa mielessä, eikä tähän tehoa samalla tavalla lääkkeet kuin hammassärkyyn tai leikkaus katkenneeseen jalkaan. Mielialalääkkeet auttavat usein tasaamaan niitä mielen huippuja – ja siksi koen niiden olevan hyvä apu pahimmasta selviämiseen. Terapia ja keskusteluapu sen sijaan auttavat jäsentämään ajatuksia ja tsemppaavat sinua eteenpäin. Pelkillä lääkkeillä ei parannu – olen siitä elävä esimerkki. Onneksi elävä enkä kuollut. Kukaan ei voi parantaa mieltäsi puolestasi vaan sinun on tehtävä se työ itse. Ja se vaatii motivaatioksi tavoittelemisen arvoisia asioita – perhe, ystävät ja läheiset ovat tukiverkkona paranemisessa – he eivät paranna sinua. Olen itse alkanut jo haaveilla tulevaisuudesta ja odotan sitä toisinaan innolla. Mitä kaikkea minulle vielä tapahtuukaan? Ja mitä kaikkea voin vielä tälle maailmalle antaa?

Masennuksesta voi kuulemma selvitä – minäkin yritän.

Minä ja F33.2

2 kommenttia

Haluan kertoa teille itsestäni ja diagnoosistani. Tiedän, että blogini aihe on vaikea ja monille mielen sairaudet (ja häiriöt) ovat vaiettuja ja arkaluontoisia asioita. Mielen sairauksilla on edelleen mielestäni (ainakin osittain) hankala leima yhteiskunnassamme. Haluan osaltani madaltaa kynnystä puhua tästä sairaudesta – ellei se ole jo aiempien kirjoitusten kautta tullut esille.

Ohessa on kirjoitukseni, jonka julkaisin Instagramissa ja Facebookissa maailman mielenterveyspäivänä, 10.10.2018.

Näin maailman mielenterveyspäivänä on kai aiheellista puhua hieman vaietuista sairauksista? Niistä, jotka ei välttämättä näy ulospäin, kun luo itselleen paineen suorittamisesta ja siitä, kuinka pitää olla reipas. Mutta pitäisi oppia tuntemaan itsensä ilman pelkoa häpeästä ja leimaantumisesta. Vaikka nämä sairaudet eivät välttämättä näy ovat ne yhtä vaarallisia kuin fyysiset sairaudet.

Tässä on mun masennuksen kasvot. Hyvät ja huonot päivät näyttäytyvät eri tavoin. Hyvänä päivänä olen aloitteellinen ja jaksan, mutta hyväkin päivä voi muuttua hetkessä huonoksi ilman mitään yksiselitteistä syytä. Huonosta päivästäkin voi saada hyvän, mutta se vaatii paljon ponnisteluja – niitä ei välttämättä huonona päivänä edes jaksa yrittää. Ei siinä mustassa hetkessä, kun millään ei ole merkitystä.

Tässä olen minä ja tässä on sairauteni F33.2. F33.2 voi olla tuntematon diagnoosi, mutta sillä tarkoitetaan toistuvan masennuksen vaikeaa masennusjaksoa (ilman psykoottisia oireita.). Eivät nämä ole helppoja parannettavia, eivät helppoja matkakumppaneita, mutta näistäkin voi kuulemani mukaan päästä yli ja parantua.

Hetki kerrallaan, yrittäen löytää tietä valoon. Tie on kivikkoinen, mutta ehkä voin joskus sanoa selvinneeni tästä. Ainakin vielä katsotaan huominen päivä, jos valo löytyisi etsimällä?

Herättääkö tämä jotain ajatuksia sinussa? Kommentoi ja laita viestiä – vastailen vointini mukaan! 🙂

Miten hain apua?

Jätä kommentti

Kesälomani aikana oloni alkoi olla vaikeampi kuin aiemmin. Tietynlaista apeutta ja voimattomuutta paikkasin työllä ja työnteolla, koska koin ettei minulla ole muuta annettavaa. Kesälomani läheni loppuaan eikä oloni parantunut vaan päin vastoin. Oloni oli vielä kurjempi ja päätin, että asialle pitäisi tehdä jotain.

Läheiseni huomasivat voinnissani muutoksia jo heinäkuussa, mutta pääsin vasta elokuun lopulla lääkäriin. Läheiseni pohtivat osastojaksoa minulle, kun en jaksanut pitää huolta kodista. Selitin kaiken kiireellä ja työstressillä. Sairauden myöntäminen ja sen tajuaminen, että tarvitsen apua – oli vaikeaa. Sain lääkärille ajan samalle viikolle, jonka jälkeen lähdin kotoa pakoon kaikkea mökille. Mökiltä palasin lääkärikäynniksi kotiin ja lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa. Ja sillä tiellä olen edelleen.

Pelkäsin tuolloin lääkärissä ottaa puheeksi oman itsetuhoisuuteni, joten matkasin lääkäriin vain hakemaan apua käynnissä olevaan mielialalääkitykseeni. Ja siihen, että saisin nukuttua. Lopputulos olikin jotain aivan muuta, kuin lääkityksen muutos. Mutta se rohkea askel kannatti ottaa. Tein BDI-testin, jonka tulos ei yllättänyt ketään.

Lääkitystä alettiin muuttaa ja lääke päätettiin vaihtaa kokonaan toiseen valmisteeseen. Ensin edellisen lääkityksen alasajo ja uuden nosto. Tämä vei aikaa kaikkiaan pari viikkoa, mutta tuli hoidettua. Lääkitystä on edelleen muuteltu ja annostusta nostettu sopivammaksi. Olen myös saanut lääkityksen univaikeuksiini, jotta saisin nukuttua yöt. Vaikka tästä kaikesta alkaa olla aikaa jo monta kuukautta, en ole vieläkään kunnossa. Päivien voinnit aaltoilevat ja vaihtelevat monta kertaa. Tilanne on kuitenkin tasaisempi kuin elokuussa enkä halua aktiivisesti menettää itseäni. En halua satuttaa itseäni tai lakata olemasta. Haluan parantua ja se vaatii paljon. Ja vielä vähän enemmän.

Ota ensimmäinen askel ja ole rehellinen itsellesi. Kehu itseäsi pienistä onnistumisista äläkä moiti ja takerru epäonnistumisiin. Sinäkin voit parantua. ❤

Rehellinen ahdistuspäiväkirja

Jätä kommentti

Klo 10:08 ensimmäinen ajatus on, miksi tänään piti herätä. Aamulääkkeitä ottaessani tajuan, etten ole eilen ottanut lääkkeitä. Tosi kiva. Kahvia keittäessäni purut tippuvat puoliksi pöydälle, ei muuta kuin siivoamaan. Tä päivä voi vielä kääntyä, vaikka se epäonnisesti alkoikin.

Klo 12:24 joudun ottamaan tarvittavan rauhoittavan, kun päässä sumenee ahdistuksesta. En saa itsestäni mitään irti, makaan televisiota katsellen ja juoden aamukahvia. Elämä ei tänään aukene.

Klo 14:46 istun edelleen paikallani saamatta mistään kiinni tai mitään aikaan. Tuntuu, että pää räjähtää ahdistuksesta. Mikään normaalisti positiivisuutta tuottava asia on mustan sumun peitossa, enkä saa iloittua edes tv-sarjan kohtauksesta. En tosin saa keskityttyä edes tv-sarjaan. Telkkari on päällä vain siksi, että taustalla olisi jotain melusaastetta.

Klo 17:51 en jaksa raahautua suihkuun. Ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin kuivaamaan itseni suihkun jälkeen. Ärsyttää, kun olohuoneen pöydällä on kaksi lasia, mutta en jaksa viedä niitä keittiöön.

Klo 21:17 en ole syönyt, enkä jaksa syödä. Tv-sarja pyörii edelleen taustalla, mutta tuijotan sen ohi. Otan toisen rauhoittavan ja iltalääkkeet. Elämä ei tunnu miltään, pää tuntuu hajoavan siitä mustasta pilvestä, joka päälläni pyörii.

Klo 22:56 siirryn sohvalta sängyn pohjalle. Pyörin sängyn pohjalla, mutta ennen nukahtamista mielessäni on pieni toiveikkuus – joko huominen päivä on parempi tai sitten en herää.

Masennusvapaa-anomus

Jätä kommentti

Minä, masennus diagnoosin saanut yhteiskunnan taakka, anon vapaapäivää masennukselta. Vapaan määrä saa määräytyä masennuksen määräämin ehdoin, mutta anomani määrä on vuorokausissa eikä pienemmissä määrissä kuten minuuteissa tai tunneissa. Anon vapaata mahdollisimman nopeasti käytettäväksi, jotta löytäisin elämänilon ja onnen, jotta jaksan taistella tämän sairauden kanssa. Perusteet anomukselle ovat kiistattomat, koska sairaus on ollut mukanani useamman vuoden, mutta aktiivisesti kesäkuusta 2018. Toivon, että otatte anomustani käsitellessänne huomioon sairauden taakan, keston ja kokonaisvaltaisen kuorminutksen. Kiittäen, sairastunut

Mielen päällä on paljon tekemätöntä, mutta minne katosi se taito tarttua asioihin? Minne katosi se keskittymiskyky? Koska mä paranen? Koska tätä ahdistava vaihe elämässäni loppuu? Sen vuoksi yritän anoa vapaata masennukselta toivoen, että saisin sitä edes yhden päivän.

Viimeisimpiä kuulumisia mielen sairauksien sairastuvalta. Sain lääkäriltä uuden lausunnon Kelalle. Lääkäri lähetti sen minulle saatesanoin ”Voi hyvin.” On ihanaa, kun lääkäri tsemppaa ja auttaa. Tuntuu kuin joku olisi niskan takana auttamassa, jos uudelleen putoan syvemmälle. Tämän uuden lausunnon myötä olen hyväksynyt sen, että toipuminen vie aikaa enemmän kuin ajattelin. Paluu työelämään ei ole mahdollinen vielä pitkään aikaan. Ei tällä voinnilla.

Haluan voida hyvin, mutta en voi. Haluan vapauttaa sisäisen lapseni ja olla masennusvapaa. Saisinko tästä sairaudesta vapaapäivä, jolloin voisin toteuttaa itseäni?